Kunnes kuolema meidät erottaa

Joe hyppi silmilleni aina, kun halusin hänet pois. Mutta sen ainoaan kerran, kun halusin hänet vierelleni, häntä ei näkynyt missään.

"En ajatellut koskaan sanovani tätä, mutta kaipaan sitä kun olit vampyyri." Huokaisin, kun olimme kiertäneet jo puoli kaupunkia.

Lucas naurahti. Hänen naurunsa oli edelleen sama. Yritin keskittyä, enkä kuunnella hänen ääntään.

"Joskus toivon, etten olisi koskaan tullut edes takaisin." Hän sanoi ja katsoi kaukaisuuteen.

Kuulin sen taas. Hän kitui ja se, että hänen äänestään kuuli sen.. se tarkoitti sitä, että häneen todella sattui. Nielaisin kuuluvasti. Otin hänen kädestään kiinni ja odotin selkä jäykkänä mitä tapahtuisi. Lucas ei silti reagoinut mitenkään. Tunsin kädessäni hänen jännityksen, eikä omani saanut häntä rentoutumaan.

"Hyvä on. Lucas, emme tule löytämään häntä. Etkö sinä vain voisi kertoa?" Sanoin ja pysäytin hänet.

Lucas vältteli katsettani, muttei päästänyt kädestäni irti.

"Lucas kiltti, jos Will koskaan..." Sydämeni alkoi hakata heti lujempaa sanoessani hänen nimensä.

Lucas kurtisti kulmiaan ja nosti katseensa minuun. Näin, miten hän yritti irvistää, mutta hänen hampaansa eivät tulleet esiin. Hän ei ollut vampyyri, hän ei voinut näyttää vihaansa niin hyvin. Häntä turhautti asia. Lucas käänsi katseensa toisaalle ja päästi samalla otteensa. Purin huultani ja menin askeleen eteenpäin. Otin hänen kasvonsa kämmenilleni ja käänsin ne minuun päin.

"Lucas, minä tiedän millainen olet ollut. Olet ollut paha, kylmä. Sinussa ei ollut mitään merkkejä siitä, että olisit joskus ollut ihminen. Mutta minä tiedän, ettet ole enää semmoinen. Tiedät parempaakin ja olet kehittynyt. Olet hyvä ihminen, jos siksi sinua voi kutsua.. Mitä ikinä hänelle tapahtuikaan, tiedän ettei se ollut sinun syysi. Et ikinä satuttaisi ketään, et sen jälkeen mitä teit. Välitän sinusta todella paljon, enkä olisi tässä ilman sinua. Mikään ei saa minua vihaamaan sinua Lucas Minton." Sanoin ja katsoin hänen viattomiin silmiin.

Näin ensimmäisen kerran, kun Lucasin silmäkulmasta valui kyynel. Hän raotti suutaan pienesti, muttei sanonut mitään. Hymyilin ja otin pienen askeleen lähemmäs. Näin miten hänen katseensa liukui huuliini ja nousin varpailleni, koska hän oli aivan liian pitkä. Painoin huuleni vasten hänen huuliaan. Se suudelma oli jotain aivan eriä, mitä muistin. Se ei ollut pakkohuumausta. Se oli normaali suudelma, mistä pidin omasta tahdostani.

Lucas kietoi hellästi kätensä ympärilleni. Minä en pelännyt. En pelännyt sitä, että Lucas haavoittaisi minua hampaillaan. Enkä sitä, että Will hyppäisi jostain nurkan takaa. En välittänyt mistään, mitä tapahtui ympärillämme. Suutelin häntä ja se tuntui, kuin se olisi ensisuudelmamme. Tunsin, kuinka häntä alkoi hymyilyttämään. Irroitin huuleni hetkeksi.

"Jessica..." Hän sanoi hymyillen.

"En ole ikinä suudellut sinua ilman, että olet huutanut toisen nimeä. Tai etten olisi päästänyt sinua pois. Ja jos olisin koskaan tiennyt miltä tämä tuntuu, olisin jäänyt odottamaan." Lucas jatkoi.

"Ilman sinun niitä kamalia juttujasi, et olisi koskaan kuollut tai tajunnut asioita mitä teit" Vastasin ja kallistin hiukan päätäni.

Lucasin hymy hyytyi hiukan. Hän vain hymähti ja antoi pusun nenänpäähäni.

"Kuinka romanttista." Kuulin tutun sarkastisen äänen Lucasin selän takaa.

Samaan aikaan, kun otin askeleen vasemmalle, Lucas väistyi tieltäni.

"Hyvä, kun tulit. Meillä onkin puhuttavaa." Sanoin ja katsoin suoraan hänen vihaisiin silmiin.

Joe hymyili pienesti ja pudisti päätään.

"Meillä kolmella vai vain meillä kahdella?" Hän kysyi huvittuneena.

En ymmärtänyt miksi tämä oli niin hauskaa hänen mielestään.

"Minulle on aivan sama onko Lucas paikalla vai ei. Hän tietää mistä aijon puhua." Vastasin ja siirsin koko painoni toiselle jalalle.

"Anna tulla vain sitten." Joen hymy ei tyyntynyt, ei vielä.

"Mitä sinä teit Tinalle?" Ääneni ei ollut koskaan ollut niin tyly ja kylmä.

Joen hymy vaihtui vihaiseen irvistykseen.

"Menit kertomaan hänelle?" Joen katse siirtyi Lucasiin.

"Älä syytä häntä." Sanoin heti, kun huomasin miten Lucas pelästyi häntä.

"En minä mitään tehnyt." Joe puolustautui.

"Älä jauha paskaa." Sanoin ja tein selväksi, että tiesin hänen tehneen jotain.

Joe luovutti ja rentoutui.

"Luulin, että menetin sinut.." Hän kuiskasi ja laski päänsä.

"Joten?"

"Purin häntä." Joe sanoi niin nopeasti, etten ollut varma sanoiko hän niin, kuin luulin kuulevani.

"Vitsailet. Et tosissasi purrut häntä. Kerro minulle, että se oli vitsi!" En muista milloin olisin viimeksi kiihtynyt vain parissa sekunnissa.

"Olin vihainen. En voinut itselleni mitään!" Joe huusi.

"Mitä helvettiä minä Will'ille kerron?! Hän vihaa teitä jo muutenkin! Hän ei ikinä anna anteeksi tätä.. onko hän edes elossa? KAI HÄN ON ELOSSA?!"

Lucas säpsähti miten vihaiseksi minä tulin ja meni heti kauemmas minusta.

"Ei tietenkään ole. En luo vampyyrejä." Joe sanoi ja katsoi minuun ihmeissään.

Haukoin henkeäni. En voinut uskoa sitä. Jos Will saa kuulla, että Tina kuoli Lucasin takia..olin kuollut. Toiseen kertaan. Hän ei ikinä enää katsoisi minuun. Menettäisin hänet lopullisesti.

"Miten sinä saatoit tehdä niin.. tiesit, että hän oli vain viaton ihminen.." Sanoin ja yritin niellä kyyneleeni.

"Ihminen.." Joe sanoi ja naurahti.

En voinut kuunnella sitä enää. En halunnut nähdä häntä enää.

"Mene pois." Sanoin ja käänsin katseeni Lucasiin.

Hän katsoi minuun peloissaan. Näin, kuinka hän odottaisi milloin alan huutamaan hänellekkin.

"Miten vain. Ei minun vihaaminen häntä takaisin tuo." Hän vastasi ja laskeutui pitkä hiljaisuus.

"Anteeksi, pelästytin sinut varmasti." Päätin pysyä vielä paikoillani, ettei hän tuntisi oloansa uhatuksi.

Lucas nyökkäsi pienesti, mutta levitti kätensä. Menin hitain askelin häntä kohden.

"Minä olen pahoillani, etten voinut kertoa sitä. Se oli vain.. liian paha asia." Hän kuiskasi ja otti lempeästi minut käsilleen.

Pudistin päätäni ja halasin häntä tiukkaan. Olin taas samassa paikassa. Will vihaisi minua ja Lucas oli ainoa, joka jäi jäljelle. En tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Mutta sen tiesin, että minun oli itse kerrottava Willille.

"Lucas, autatko minua?" Kysyin ja hellitin otettani hiukan.

"Tottakai, mitä minun täytyy tehdä?" Hän kysyi.

En tiennyt miten selittää asiaa siskolleni. Joten päätin ottaa kissan pöydälle ja kertoa kaiken. Ihan kaiken. Siskoni katse oli Lucasissa, joka tunsi olonsa epämukavaksi selvästikkin.

"Ja mikäs helvetti sinä sitten olet nyt?" Hän kysyi.

"En tiedä. En ainakaan vampyyri, selvästikkään. Mutten ihminenkään. Ei kukaan voi olla näin kylmä ja...sieluton, tyhjä." Lucas vastasi hyvin asiallisesti.

Siskoni katsoi minuun.

"Ja koko tämän ajan, kun olet juossut ties missä.. olet ollut näitten hirviöiden kanssa?" Hän kysyi toinen kulma kohollaan.

Näytti, kuin Lucas olisi saanut sähköiskun hirviö sanan kohdalla. Otin heti hänen kädestään kiinni.

"Voitko olla käyttämättä tuota sanaa?" Sanoin hampaitteni välistä.

"Sitähän minä olin." Lucas kuiskasi ja käänsi katseensa ikkunaan.

Katsoin murhaavasti siskooni. Hän huokaisi ja nosti kätensä ilmaan.

"Tehkää mitä tahdotte. Olen ihan ulkona koko jutusta. Kunhan pidät huolen, että tulet aina elävänä takaisin." Siskoni sanoi ja nousi.

Molemmat pysyimme vaiti Lucasin kanssa. Miten ironista, että hän sanoisi juuri noin..

"Oletko nyt aivan varma, että tämä on soveliasta?" Lucas kysyi ja katsoi sänkyäni epäröiden.

Otin pompulani pois ja menin lakanoiden alle. Katsoin Lucasia ja se toi mieleeni uneni. Olin aivan varma, että se oli vain uni.

"Lucas..voisitko ottaa paitasi pois?" Kysyin hyvin hiljaa.

"Anteeksi kuinka?" Hän kysyi järkyttyneenä.

"En halua, että vieressäni nukutaan paita päällä." Vastasin ja laskin pääni.

Lucas empi hetken paikoillaan, mutta otti sitten paitansa pois. Näin kulmieni alta hänen sileän, virheettömän ja paljaan yläkropan. Vedin syvään henkeen ja koitin saada sydämeni rauhoittumaan, ettei hän huomaisi kuinka lujaa se löi. Lucas käveli toiselle puolelle sänkyäni ja istui alas.

"Haluat varmaan, että otan housutkin pois. Nyt, kun todella nukun öisin.." Lucas sanoi jo hiukan hymyillen.

Nyökkäsin pienesti.

"Jessica.. punastuitko sinä?" Lucas kysyi ja naurahti.

"En!" Vastasin nopeasti ja menin syvälle lakanan alle.

Lucas nauroi hiljaa, joka kuulosti hyräilyltä minun korvaani. Hän meni makuulle ja kääntyi minuun päin. Kurkkasin peiton alta ja näin hänen kasvonsa vain pienen välimatkan päässä omistani. Katsoimme hetken toisiamme silmiin. Ennen, kun katsoin hänen silmiinsä, en nähnyt mitään. Mutta nyt näin kaiken. Kuin lukisin avointa kirjaa hänen elämästään.

"Minuun sattuu edes ajatella, että koko tämän ajan sinun kauniit silmäsi olivat piilossa." Sanat vain tulivat suustani.

Lucas avasi suutaan, mutta sulki sen heti. Tajusin sanoneeni jotain väärää ja menin nopeasti aivan häneen kiinni.

"Jessica, sinun ei tarvitse juosta karkuun jokaista asiaa mitä teet tai sanot. Minä en aina osaa sanoa joihinkin mitään. Mutta se ei tarkoita sitä, että olisit sanonut jotain väärää." Lucas sanoi ja laittoi kätensä ympärilleni.

Hän ei onneksi ollut vampyyrinkylmä, hän oli yhtä kylmä, kuin...kuollut. Se oli tyhmä vertauskuva, mutta siltä se tuntui.

"Kiitos." Vastasin ja suljin silmäni tiukasti kiinni.

Lucas antoi pusun hiuksiini ja jätti kasvonsa siihen.

"Sinä tuoksut hyvälle. Ei ihme, että olin menettää itsehillintäni kanssasi." Hän sanoi.

Hymyilin isosti. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin oloni hyvin turvalliseksi omassa sängyssäni.

Mutta aamulla, kun heräsin, heräsin yksin sängystäni. Mutristin suutani, mutta mitä muuta olisinkaan olettanut. Puin vaatteita päälleni samalla, kun menin portaita alas. Laitoin hiukseni suttuiselle nutturalle ja jämähdin keittiön eteen. Lucas nosti katseensa minuun. Hän hymyili kauniisti ja tajusin mitä näin edessäni. Minulla vei kauan tajuta, että Lucas tosiaan nukkui ja söi.

"Tänäänkö me sitten aloitamme suunnitelmasi?" Hän kysyi ja ojensi maitopurkkia.

Nyökkäsin hitaasti ja aloin ihmetellä mihin siskoni oli kadonnut.

"Näytät huolestuneelta. Mikä on?" Lucas kysyi ja siirsi pöydän ylitse kämmenensä käteni päälle.

Maitopurkki putosi kädestäni, sillä en ollut olettanut hänen tekevän tuota liikettä. Lucas katsoi minuun ihmeissään.

"Missä siskoni on" Kysyin katse naulittuneena yhteen pisteeseen.

"Ei ainakaan täällä ollut koko yönä. Jess, pelotat minua. Mikä on?" Lucas kysyi.

Nousin pöydästä heti ja lähdin ulko-ovea päin. Minun ei tarvinnut edes ajatella. Tiesin mistä lähteä etsimään. Lucas juoksi perässäni. Tiesin, ettei hän välttämättä osannut yhdistää tätä kaikkea, mutta minä osasin. Olin hyvin lähellä räjähtämispistettä. Yritin silti säästää itseäni oikeaan hetkeen, kun on lupa huutaa.

"Voisitko jo kertoa minne juokset?" Lucas läähätti perässäni.

"En juokse." Vastasin tylysti.

"Jess, olen täällä auttamassa sinua. Mutten voi tehdä mitään, jos et edes kerro mitä olemme tekemässä." Lucas sanoi ja hidasti vauhtiaan.

Pysähdyin ja käännyin ympäri. Katsoin häneen hiukan tuimasti, mutten vihaisesti.

"Jos kertoisin, et olisi lähtenyt mukaani. Minulle riittää, että tiedän itse minne olen menossa. En tarvitse sinua nyt." Vastasin hänelle.

Oletin Lucasin suuttuvan ja lähtevän pois. Väärin, taas. Lucas tuli eteeni ja katsoi suoraan silmiini. Hän nosti toisen kätensä poskelleni.

"En välitä helvettiäkään siitä haluatko tai tarvitsetko minua. Olen aina vierelläsi, vaikken voi enää suojella sinua samalla tavalla." Lucas sanoi koko ajan tuijottaen silmiini.

Sydämeni löi yhden tahdin ohi siinä kohden. Hän ei ollut ikinä välittänyt minusta tuolla tavalla. Ennen hän halusi hyötyä siitä mitä ikinä tekikään. Nyt hän käveli vierelläni, vaikkei saisi siitä mitään. Nielaisin, mutta en löytänyt sanoja. Hän painoi elottomat huulensa otsalleni. Se hiukan alkoi ärsyttämään minua. Vampyyrit olivat vanhanaikaisia. En pitänyt siitä, miten he tykkäsivät pussata jokaista paikkaa kasvoissani, muttei ikinä huuliani. Lucas huomasi kireyteni ja kietoi kätensä ympärilleni. Vedin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan samalla, kun kasvoni olivat vasten hänen kaulaansa.

Halauksemme rikkoi kaukaa kuuluva ulvonta. Olin täysin unohtanut minne olimme menossa. Katsoin nopeasti ympärillemme ja tajusin, että olimme jo puolessavälissä matkaa. Vetäydyin kauemmas ja olin kääntymässä, mutta Lucas veti minut takaisin käsilleen ja peitti suuni. Onko hänellä vieläkin hyvä kuulo, sillä minä en kuullut yhtään mitään.

"Ole ihan hiljaa ja liikkumatta." Hän kuiskasi korvaani.

Oli vaikea olla hänen käsillään liikkumatta, sillä tunsin oloni hyvin turvattomaksi. Hän ei ollut enää se, joka pitäisi pedot loitolla. Mutta, kun tajusin mitä metsässä on, yritin pyristellä pois hänen otteestaan.

Edessäni oleva puska alkoi heilua pelottavasti ja jämähdin heti. Lucas veti minut aivan itseensä kiinni. Katseemme oli puskassa ja odotimme aivan hiljaa ja liikkumatta mitä tai kuka sieltä tulisi. Mutta, kuten olin muistanut ja arvellut, olin osunut täysin oikeaan.

Pikimusta kuono tuli esiin puskien takaa. Se irvisti vihaisesti meille ja murisi hyvin lujaa.

"Se varmasti yrittää kertoa, että olemme sen reviirillä." Lucas sanoi, muttei päästänyt otettaan.

"Kyllä minä sen tiedän." Tuhahdin ja repäisin hänen kätensä irti voimalla.

Susi katsoi vähän aikaa ensin Lucasiin, mutta siirsi nopeasti katseensa minuun. Tulin askel askeleelta lähemmäs. Susi kumartui ja oli selvästikkin valmis repimään pääni irti, jos astuisin jalallakaan hänen reviirilleen.

"Jessica, pysähdy. Et tullut tänne tapettavaksi." Lucas aneli.

Suden toinen korva liikahti hiukan nimeni kohdalla. Hänen täytyi olla kuullut se ennenkin. Mutten ollut koskaan ennen nähnyt sen väristä sutta.

Katsoin sutta suoraan silmiin. Kumarruin sen tasolle ja yritin hengittää rauhallisesti.

"Sinä tiedät missä on Will. Kerro minulle, näytä minulle." Sanoin rauhallisesti.

"Jess..." Lucas kuiskasi hampaittensa välistä.

Suden silmät suurenivat ja hän nousi tavalliseen asentoon.

"Olen Jessica. Will on alfa. Tarvitsen nähdä häntä. Hän tietää kuka olen. Pyydän." Yritin anella, mutten ollut hyvä siinä.

Will'in nimi sai suden ihmettelemään miten minä edes tiesin heistä. Susi ei pelännyt minua enää ja käänsi katseensa Lucasiin. Susi nyrpisti nenäänsä ja alkoi murista uhkaavasti.

"Ole kiltti." Yritin kääntää sen huomion muualle, että se unohtaisin Lucasin.

Susi katsoi jälleen minuun, vain hetken. Sitten hän hyppäsi lähemmälle kannolle ja istui siihen. Katsoimme molemmat hämmästyneenä hänen reaktiota. Sitten hän veti korvia särkevän ulvaisun. Se kuulosti siltä, että hän olisi eksynyt ja huutaisi perhettään.

Hetkeen ei tapahtunut yhtään mitään. Susi vain istui ja läähätti vähän matkan päästä minusta. Se ei välittänyt minun olemassa olosta, mutta Lucas häiritsi häntä.

Siirsin katseeni metsään, josta kuului monen tassun ääniä. Sieltä ei tullut vain yksi susi, sieltä tuli koko lauma. Jännitys valtasi mieleni ja koko kehoni. Mitä, jos hän halusi apua meidän tappamiseen. Tiesin, että hän oli ihmissusi ja ymmärsi mitä sanoin. Näin hänen silmistään, että hän kuunteli minua.

Äänet hiljenivät ja puitten takaa tuli monia susia. Useat oli ruskeita, pari harmaata ja yksi valkoinen. Valkoinen oli selvästikkin naispuolinen ja uusi. Hän pysytteli kaukana ja ison uroksen takana. Vaikka muut olivat pysähtyneet, vielä oli tulossa yksi. Sydämeni hakkasi hyvin lujaa. Kehoni oli jännittynyt ja vereni ei kiertänyt jaloissani enää.

Kun näin tutun ruskean turkin ja ne silmät, en voinut olla itkemättä. Kaikki tunteet tulivat ulos juuri sillä hetkellä. Silmät katsoivat minuun hiukan surullisen näköisenä. Yritin pyyhkiä kyyneleitä sen minkä ehdin. Susi murisi muille ja ne loikkivat nopeasti metsään.

"Etkö pysty muuttua?" Kysyin kyyneleiden keskeltä.

Huomasin miten isoa taistelua Lucas kävi itsensä kanssa, ettei juossut luokseni. Mutta hän tiesi, ettei minulla ollut mitään hätää.

Will tuijotti maata hetken ja suljin silmäni. Vihasin katsoa muodonmuutosta. Laskin viiteen ja avasin silmäni. Siinä hän oli. Ihmisenä edessäni.

Juoksin suoraan hänen syliinsä. Will ei herkistynyt, hän vain halasi minua tiukemmin, kuin koskaan ennen. Olisin voinut jäädä siihen monta tuntia, mutta tiesin että aika oli rajoitettu.

"Will, en tiennyt ketään muutakaan kenen puoleen kääntyä. Olen ihan hukassa." Kuiskasin vasten hänen olkapäätään.

"Voisitko sitten selittää mitä helvettiä hän tekee kanssasi. Ja miten se on edes mahdollista." Will vastasi ja tunsin, kuinka vihainen hän oli.

Kuulin, kuinka Lucas antoi periksi taistelulle ja tuli viereemme.

"Jessica ei ansaitse sinun vittuilua juuri nyt. Sinulla ei ole hajuakaan mitä hän käy läpi." Lucas sanoi.

Purin huultani. En voinut uskoa, että hän todella teki sen. Will naurahti ja kääntyi häneen päin.

"Mitä helvettiä sinä olet minulle sanomaan mitä Jessica ansaitsee. Sinä satutit häntä vain olemalla maan pinalla." Will laski otteensa.

"Hiljaa." Sanoin, ennen kuin Lucas olisi ehtinyt sanoa sanaakaan.

"Olen kyllästynyt kaikkeen riitelyyn. Anna olla Will. Lucas on eri mies. Hän ei tee pahaa kenellekkään. Ja Lucas, Will on täällä vain auttaakseen." Sanoin ja katsoin heitä vuorotellen.

"Mitä oletat minun tekevän? Jos se liittyy edes yhtään noihin, en auta sinua ja en edes tunne sinua enää." Will sanoi.

"Kyse on hänen veljestään Will. Haluan, että autat löytämään hänet. Ja tiedän, että autat minua.." Olin valmis kuulemaan, kuinka paljon hän vihaisi minua.

Selitin siis kaiken siitä asti mitä kävi, kun hän lähti pois. Will katsoi minuun mietteliäästi, muttei edes vilkaissut Lucasiin.

"Revin mielelläni hänen päänsä irti, jos joku vannoo, ettei hän palaa tänne. Mutta, jos hän kerran sanoi ettei tee vampyyreitä.. oletko varma, että hänellä olisi jotenkin tekemistä siskosi kanssa?" Will otti asian ihmeen rennosti.

"Minä pidän huolen siitä, ettei hän koskaan palaa." Lucas hyppäsi keskusteluun.

"Siskoni ei koskaan ole poissa yötä, ilman että ilmoittaa minulle." Vastasin varmasti.

Will katsoi mietteliäästi eteenpäin.

"Jos hän on luonut vampyyrin, hän on tehnyt rikoksen. Eikö teillä pitäisi olla joitan...jotka rankaisee sellaisia?" Will kysyi ja katsoi Lucasiin.

"Näytänkö vampyyriltä? Uskoisin niin, mutten voi näyttäytyä tälläisenä edes perheelleni." Lucas vastasi hiukan vihaisesti.

"Huomenna on punainen kuu, silloin tiedät mitä olet. Silloin myös syntyy sudet ja vampyyrit. Jos niitä luodaan. Kaikki muuttuu pakosti juuri silloin." Will sanoi.

Minua helpotti se, miten Will todella halusi auttaa meitä. Ja, että hän pystyi työskennellä Lucasin kanssa, vaikkei se varmasti ollut hänen lempipuuhaansa

Kuolleista nousu

Ennen, kuin huomasinkaan, olin Joen käsienvarassa. Jalkani olivat pettäneet alta. Katsoin hänen kasvojaan. Ne olivat tyynet, mutta näin pelokkuutta niissä. Joskus unohdin, että myös vampyyrit voivat olla tunteikkaita. Mutta olimme tässä juuri toimassa takaisin sen vampyyrin, joka oli kaukana niistä vampyyreistä.

Tina ojensi kättänsä meitä kohden. Joe käveli ja tulin vain perässä, kuin robotti. Kun hän pysähtyi, niin minäkin pysähdyin. Hän oli tehnyt jostain aineistaan ympyrän meidän ympärille.

"Sinä Jessica. Mene hänen oikealle puolelle." Tina käski.

Joe päästi otteensa ja kävelin epävarmoin askelin Lucasin toiselle puolelle. Yritin olla katsomatta häneen.

"Ja sinä.." Tina sanoi ja kuulin hänen äänestään,että hän pelkäsi henkensä edestä.

"Sinä menet polvillesi hänen vierelleen." Hän jatkoi.

Näin silmäkulmasta, kun Joe nyrpisti nenäänsä ja meni polvilleen.

Tina alkoi puhua latinaksi jotain. Ensiksi hän otti Joen kädestä kiinni ja toisella kädellä hän piti Lucasista kiinni. Joen hampaat tulivat näkyviin. Hänen silmissään paloi tuska. Se varmasti sattui häneen. Ja sitten, Tina nosti nopeasti katseensa minuun. Tajusin, että minun piti lähentyä häntä...ja Lucasia. Menin vasten tahtoani aivan Lucasin kyljen vierelle. Tina ei ollut lakannut puhumasta latinaa. Hän ei päästänyt otettaan Joesta, mutta Lucasista kyllä. Sillä kädellä hän otti nopeasti puukon. Ennen, kuin ehdin sanoa mitään, hän viilsi pitkän haavan ranteeseeni. Kiljaisin hyvin lujaa, mutta Tina ei välittänyt siitä.

Hän päästi otteensa molemmista. Huohotin ja katsoin haavaa peloissani. Kuulin jostain kaukaisuudesta suden ulvomista ja keskittymiseni herpaantui. Ehkä se oli Will, joka kuuli kiljuntani.

"Et saa poistua kehästä!" Joe sanoi ja tarrasi minusta kiinni ennen, kuin ehdin edes ajatella juoksevani pois.

Laskin katseeni Lucasiin. Silmäni suurenivat. Tina laittoi hänet juomaan minun vertani. Minun vertani. Päässäni alkoi huimaamaan, mutta tiesin että minun pitäisi pysyä hengissä edes tämän ajan.

Mutta pelkästään se tieto ei saanut minua heikoksi. Päässäni alkoi kuulua teräviä ääniä. Laitoin käteni korvieni päälle, mutta se ei auttanut. Paine painoi päätäni. Tunsin, kuinka suonissani veri virtasi kaksi kertaa nopeammin, kuin sen olisi pitänyt. Avasin suuni ja huusin. Ei ollut mikään yllätys, että huusin häntä lopettamaan. Paine kasvoi ja tunsin, että joko pääni tai sydämeni räjähtäisi pian. Kiljuin niin lujaa, että se vei viimeisetkin voimani.

Tiesin, että olin sammunut. Kuulin kaukaista puhetta, mutta halusin vielä hetken maata siinä. Muistin asian, miksi olin menettänyt tajuni. Halusin tietää, oliko se edes sen arvoista. Raotin silmiäni, näin pelkkiä puita. Ihmeellisesti kaikki äänetkin olivat kadonneet. Avasin silmäni kokonaan ja nousin istumaan. Ketään ei ollut lähettyvilläni. Ketään ei ollut siinä. Olin täysin samassa paikassa missä olin ennen sammumista. Lucas oli poissa. Nousin nopeasti jaloilleni. Horjahtelin hiukan paikoillani, mutten edes tiennyt mihin he menivät tai mistä katsoa ensimmäiseksi.

Miten he edes pystyivät jättämään minut keskelle metsää. Yksin. Mitä, jos kuolisin tänne. Se olisi täysin heidän syynsä. Huokaisin raskaasti. Kyllä he tulisivat tänne. Heidän olisi pakko tulla hakemaan minut. Jäin odottamaan paikoilleni. Vaikka olisin siinä koko loppuvuoden.

Ilta alkoi jo hämärtämään, eikä ketään näkynyt. En voinut uskoa tätä. Luulivatko he, että olin kuollut? Eivät he voi jättää minua tänne kuolemaan yksin.

"Will!" Huusin, sillä se oli ensimmäinen asia mielessäni.

Ei vastausta. Huusin uudelleen, mutta kuulin vain tuulen puissa. Pyöritin silmiäni.

"Joe" Huusin ja jäin odottamaan.

Pidätin hengitystä, mutta turhaan. Kukaan ei tullut. Puristin käteni nyrkkiin. Siskoni oli varmaan huolissaan, eikä kukaan olisi tulossa pelastamaan minua.

"Saakelin vampyyrit.." Mumisin samalla, kun aloin kömpiä metsään.

Minulla ei ollut hajuakaan minne suuntaan olin menossa tai miten pääsisin sieltä pois.

Jos Lucas olisi hengissä, hän olisi jo vierelläni.

"Lucas!" Huusin, mutta ääneni katosi jonnekkin metsään, eikä kantanut kauas.

Nuolennopeasti joku sieppasi minut syliinsä ja jo seuraavalla silmänräpäytyksellä olin omassa sängyssäni.

"Jess, olin kuolla. Luulin, että menetit pääsi kokonaan." Joe sanoi ja siveli poskeani kylmällä kädellään.

Irvistin sitä kaikkea kylmyyttä.

"Anteeksi." Joe sanoi ja peruutti.

"Ole hyvä." Hunajanpehmeä ääni sanoi viereltäni.

Katsoin vilttiä, jota hän ojensi, vaikka olin jo lakanoiden alla. Otin sen vastaan ja laitoin peittoni päälle lämmitteeksi.

Vasta pienen hetken ajan päästä tajusin kuka vieressäni seisoi. Käänsin katseeni häneen. Suuni oli auki, mutten tiennyt mitä sanoa. Hän hymyili lempeästi minulle, kuin hän ei olisi koskaan lähtenytkään.

"Hei." Hän sanoi ja kehoani pitkin menivät miljoonat kylmätväreet.

Hänen äänensä oli lempiääneni tässä maailmassa. Suljin silmäni ja laskin pääni syvälle tyynyyn. Tämä kaikki tuli niin nopeasti. Pääni ei pysynyt perässä.

"Minun täytyy käydä syömässä, tulen takaisin pian." Joe sanoi ja katosi heti.

Huoneeseen laski hiljaisuus. Mutta se ei ollut kiusallinen, se ei ollut painava. Raotin silmiäni ja huomasin, ettei hän ollut liikahtanut ollenkaan. Hänen hymynsä oli kadonnut. Hän näytti tyhjältä, kuin elämä olisi imetty hänen sisältänsä pois. Kuin hän olisi vain patsas.

"Tulisitko viereeni?" Kysyin pienesti.

Hän säpsähti ääntäni ja nyökkäsi pienesti. Hän käveli hyvin hitaasti sängyn ympäri ja tuli kyljelleen viereeni. Hän oli toisen kätensä varassa. Hymy vieläkin poissa kasvoilta. Käännyin häneenpäin ja menin aivan hänen paitaansa kiinni. Hengitin hänen tuoksuaan, joka ei ollut muuttunut yhtään. Hän oli vieläkin yhtä kylmä, nyt vain hiukan elottomampi mitä ennen.

Nostin katseeni hänen kasvoihinsa. Jokin sai kehoni jähmettymään. Katsoin häneen järkyttyneenä.

"Silmäsi.." Kuiskasi.

Hän raotti hiukan suutaan, mutta katsoi vain ohitseni.

"Lucas... mitä tapahtui." Sanoin ja tarrasin kiinni hänen käsivarrestaan.

Hänen kylmä ihonsa sai minun ihokarvani pystyyn.

"Ai, huomasit jo." Joe sanoi ikkunan viereltä.

Kurotin katsomaan häneen Lucasin hiuspehkon takaa. Joe näytti paljon eloisammalta, kuin Lucas. Katsoin häneen anellen, tiesin että Joe osasi lukea ilmeitäni.

"Me emme tiedä mitä tapahtui, mutta vampyyri hän ei ainakaan ole. Veresi ei kelvannut hänelle." Joe sanoi mietteleäästi.

Katsoin jälleen Lucasiin. Hän näytti siltä, kuin ei tiedostaisi edes missä hän oli ja kuka hän oli.

"Oletko varmasti okei?" Kysyin ja menin lähemmäs hänen kasvojaan.

Katseemme kohtasivat, muttei sanat tulleet hänen suustaan.

Laskin katseeni lakanoihin ja huokaisin pienesti. Ja juuri sillä hetkellä kuulin sen taas. Jossain kaukana ulvoi susi. Mutta se ei ollut normaali ulvonta. Hän oli surullinen. Se kuului selvästi hänen äänestään.

"Will..." Kuiskasin ja yritin päästä ylös, mutta Joe oli heti pitämässä minua paikoillani.

"Jess, hän on poissa. Täällä on muitakin susia. Tuo on kutsu. Hän on eksynyt ja huutaa laumaansa." Joen äänessä oli vihaa.

"Päästä irti!" Sanoin ja yritin irroittaa hänen väkivahvaa otettaan.

"En päästä sinua sinne." Joen hampaat tulivat näkyviin.

Ylimääräinen käsi otti kiinni Joen käsivarresta.

"Veli. Päästä irti. Satutat häntä." Lucas sanoi.

Joen katse valui ja hän hellitti otettaan, kunnes irroitti sen kokonaan. Lucas ei edes käskenyt häntä. Joe totteli häntä, kuin kuningastaan. Hänen silmissään näkyi kunnioitus aina, kun hän katsoi edes veljeensä. Pistin asian merkille ja kysyisin sitä myöhemmin. Ikkunasta tulevat auringonsäteet koskivat huoneeni seiniä ja tajusin, että olisi kouluaamu. Joe katsoi ulos ja sitten Lucasiin.

"Meidän täytyy mennä." Joe sanoi.

Käännyin katsomaan Lucasiin.

"Kai näen sinut vielä myöhemmin tänään?" Kysyin, mutta hän käänsi selkänsä ja nousi.

"Näet." Joe vastasi hänen puolestaan.

Olisin halunnut jäädä nukkumaan, mutta minun oli pakko nousta. Kävelin hitaasti portaat alas. Keittiössä oli täysin rauhallista.

"Minun ei varmaan pidä edes huolestua sinusta enää." Siskoni sanoi happamasti.

"En usko." Vastasin ja kaadoin kulhooni muroja.

"Voisit edes ilmoittaa joskus jotain. Täällä on hyvin yksinäistä." Siskoni sanoi ja katsoi minuun.

"Anteeksi, todella." Vastasin.

Minusta tuntui pahalta, etten voinut kertoa siskolleni mitään. Hänellä ei ollut mitään hajua kaikesta vampyyri ja ihmissusi jutuista. Hän ei tiennyt, että Lucas kuoli ja tuli takaisin. Hän ei tiennyt, että Will oli poissa....

Ensimmäistä kertaa itkin samalla, kun ajoin. Tiesin, että se oli vaarallista. Mutten voinut sille mitään. Will'in pois meno sai edelleen suuret tuskat sisälleni. Iso pala painoi vieläkin, enkä saanut sitä katoamaan.. tai ehkä sieltä oli kadonnut jokin. Tuntui, kuin Will olisi kuollut. Hän oli poissa, eikä koskaan palaisi. En tulisi enää koskaan näkemään häntä. En kuulemaan hänen ääntään, koskemaan häneen tai haistamaan hänen tuoksuaan. En näkisi hänen hymyään tai kuulisi hänen nauruansa. Ei ole enää niitä öitä, kun vain makasimme ja katsoimme taivaalle. Ei ollut enää meitä. Ei Will'iä. Hän oli poissa...

Laskin hitaasti kymmeneen ennen, kuin nousin pois autosta. Kasvoni punottivat ja silmäni olivat turvonneet. Minun onnekseni ulkona satoi, joten sitä oli vaikea erottaa.

Käveltyäni pari metriä huomasin heidät jo kaukaa. Menin puolijuoksua katoksen alle ja kävelin heidän viereensä. Tuntui, kuin olisin uneksinut. Ei ollut tavallista tulla kouluun ja nähdä Lucas edessäni. Yleensä hän valittaisi siitä, miten edes uskalsin tulla pelkällä hupparilla. Nyt hän vain katsoi minuun. Tyhjällä ja kylmällä katseellaan. Ehkä hän ei enää ollut se sama, mikä hän oli ennen, kuin hän kuoli. Joe käänsi katseensa minuun.

"Sinä jäädyt täällä." Hän sanoi ja meni edeltä sisälle.

Hän tiesi olla koskematta minuun. Hän oli vihdoin oppinut sen, etten siedä kylmyyttä. En aina.

Katselin kauempaa Lucasia ja Joea. He näyttivät samalta, mutta Lucas oli hyvin surullisen ja onnettoman näköinen.

"Joe, haluan puhua kanssasi." Sanoin nopeasti.

Olin nähnyt aivan liikaa tätä. Oli aika tehdä sille jotain. Joe pysähtyi ja vain vilkaisi veljeensä. Lucas meni edeltä ja jätti meidät siihen.

"Niin?" Hän kysyi, kuin tietäisi miten vakava asia on kyseessä.

"Lucas ei ole vampyyri, se tuli selväksi. Muttei selvästikkään ole ihminen. Hän on kylmä ja eloton. Joe, minä tunnen hänet. Hän on sinun veljesi. Et voi väittää, ettetkö näe miten onneton hän on." Sanoin ja katsoin suoraan hänen tulipunaisiin silmiin.

"Kyllä olen tietoinen asiasta. Olen yrittänyt puhua hänelle, mutta hän vain on. Hän ei halua puhua." Joe vastasi.

Purin huultani. En halunnut hänen kärsivän. Tunsin syvää itsekkyyttä. Jos hän kituisi nyt minun takiani...

"Joe.. miksi sinä katsot sillä tavalla häneen?" Kysyin aiheesta poiketen.

"Anteeksi?" Hän kysyi luokkaantuneena.

"Katsot Lucasiin, kuin hän olisi jokin jumala." Vastasin.

Joe naurahti ja se sai minut kiristelemään hampaitani. Tekisi mieli kieltää häntä tekemästä niin.

"Hän on vain isoveljeni. Meillä vampyyreillä on tapana kunnioittaa vanhempia sisaruksia. Ihmisillä se ei näytä toimivan. Lucas on meistä vanhin." Joe vastasi pieni irve kasvoillaan.

Nyökkäsin pienesti. Se menisi yhteen sen kanssa, että vampyyrit olivat satoja vuosi vanhoja. Vanhanaikaisia.

Tiesin ruokatunnin olevan paras mahdollinen aika pystyä puhumaan Lucasin kanssa kahdestaan. Yrittää saada hänestä edes jotain irti.

"Lucas, sano edes muistatko mitään ajasta ennen, kuin sinä....tiedäthän." Kysyin ja katsoin pää hiukan kallellaan hänen kalpeita kasvojaan.

"Tottakai minä muistan." Lucas vastasi, muttei katsonut minuun takaisin.

"Mikset sitten puhu? Miksi et ole omaitsesi.." Menin lähemmäs häntä.

En olisi halunnut sen kuuluvan niin selvästi, mutta ääneni tärisi. Lucasin huulet vääntyivät hymyyn.

"Miten voisin enää koskaan katsoa sinuun sen jälkeen mitä tein?" Lucas vastasi.

Puristin silmäni tiukasti kiinni. Hän todella muisti miten kiertää veistä haavassa. Olin unohtanut sen viimeisen kohtauksen mitä kävimme ennen, kuin minä kuolin..

"Enkä minä tunne mitään." Lucas rikkoi ajatukseni.

"Mitä?" Kysyin ja avasin silmäni, kuin olisin aaveen nähnyt.

"En tunne mitään. Olen eloton. Tunteeton. En tunne kipua. Iloa. Surua. En yhtään mitään." Hän sanoi ja jopa hänen äänensä oli vain harmaata.

Katsoin vain suu auki häneen. Hän oli saanut minut sanattomaksi jo aivan liian monta kertaa. Lucas silti teki jotain, mitä en olisi olettanut hänen tekevän. Hän laittoi kylmät kätensä ympärilleni. Hänen halinsa oli hyvin hellä.

"Aiheutinko sinulle tuskaa?" Kysyin ja purin huultani, sillä pelkäsin vastausta.

Lucas painoi kasvonsa hiuksiini ja hänen otteensa kiristyi.

"Jos olisin oma itseni, kaikki olisi hyvin. En silti osaa edes kiittää." Hän kuiskasi korvaani.

Se sai mielelleni rauhan, kun tiesin ettei Lucas voisi enää vain kadota. Hänen täytyisi juosta, eikä Lucas juossut minua pakoon. Ehkä omia tunteitaan, muttei niiltä pois juokse, jos juoksee minun luoltani pois. En halunnut tehdä hänen oloansa yhtään sen pahemmaksi, mitä se oli jo ja kertoa kuinka kaipaan sitä vanhaa välinpitämätöntä Lucasia. Sitä, joka oli aina tunkemassa nenäänsä muiden asioihin. Sitä Lucasia, joka katseli joka yö minua, joka säikäytti minut ensimmäisenä yönä huoneessani. Sitä Lucasia, joka kuunteli ja piti minua käsillään. Sitä miestä, johon minä rakastuin..

En ollut moneen päivään nähnyt Tinaa koulussa. En edes ollut kysynyt keneltäkään mitä hänelle tapahtui sen loitsun jälkeen. Olisin vain halunnut häneltä kysyä mitä tapahtui. Mutten uskonut, että hänkään olisi voinut antaa vastausta siihen, joten annoin asian olla.

Olin tottunut siihen, että istuin vain ulkona ja katselin metsää. Toivoen, että joku susi tulisi luokseni. Mutta sen jälkeen, kun Will lähti...ketään ei ollut tullut. Menin silti siihen samaan paikkaan, missä istun aina. Katsoin koko ajan vain metsään. Polvet leukani alla. Tärisin hiukan, mutten välittänyt siitä. En antanut valtaa sille mielelle, joka oli jo sisäistänyt sen, että Will oli ikuisesti poissa. Minä jaksoin uskoa siihen, että hän palasi. Vielä joku yö.

Olin melkein nukahtamaisillani, kunnes kuulin siskoni huutoa. Nousin seisomaan ja kävelin sisälle. En sanonut hänelle mitään. En tiennyt olinko pettynyt itseeni vai Will'iin. Ehkä itseeni, sillä en voinut syyttää häntä tästä. Minä se olin, joka ei voinut päästää irti. Hän oli jo varmasti unohtanut olemassaoloni. Tai ainakin työntänyt sen jonnekkin niin syvälle pimeään, ettei se tullut enää pinnalle sieltä. Minä en halunnut tehdä sitä hänelle. Tiesin, että hän palaisi vielä joku päivä tai yö...

Heräsin johonkin ääneen. Se oli kuiskaus, mutten ollut varma mitä se kuiskasi. Avasin silmäni ja hypähdin hiukan paikoillani. Lucas seisoi huoneeni oven edessä. Hahmotin juuri ja juuri hänen kasvonsa siitä pimeydestä. Tuntui aivan samalta, kuin hetkenä, kun heräsin ensimmäisen kerran hänen tuijottaessaan minuun. Se oli yö, jolloin ensimmäisen kerran näin hänet. Mutta nyt jokin oli muuttunut. Hän ei vain seissyt siinä.

Lucas tuli lähemmäs sänkyni päätyä. Mitä lähemmäs hän tuli, huomasin että häneltä puuttuu jotain. Häneltä puuttui vaatteet, hän oli täysin alastomana. Katsoin häneen silmät suurina. En pystynyt peruuttamaan, enkä osannut huutaa. Olin vain paikoillani ja katsoin häneen.

Lucas kumartui sängylleni ja tuli kontaten kohti minua. Sydämeni hakkasi lujaa ja kehoni oli jännityksestä kankeana. Pian hän oli vain parinkymmenen cm päässä kasvoistani. Hän hymyili minulle hänen omaa ystävällistä hymyään. Silloin tiesin, että olisin turvassa, eikä kukaan tai mikään satuttaisi minua.

Hän laski huulensa solisluuni päälle. Henkäisin ilmaa keuhkoihini hiukan liian nopeasti. Tarrasin kiinni Lucasin selästä, sillä hengittäminen sattui. Hän vieritti huulensa kaulalleni. En muistanut mikä hän oli ja minua alkoi pelottamaan. Tärisin hiukan ja otteeni valahti.

"En aijo satuttaa sinua." Lucas kuiskasi ja nousi istumaan.

Hän painoi minut normaaliin makoiluasentoon ja jo seuraavalla sekunnilla hän oli päälläni lakanoiden alla.

"Lupaan, että olen hellä." Lucas sanoi ja kumartui suutelemaan minua.

En ollut ikinä tuntenut sillätavalla. Minua pelotti. Mutta samalla nautin siitä hetkestä.

Lucas nosti hiukan yömekkoni helmaa ja suudelmamme meni aivan uudelle tasolle. Tunsin ensimmäistä kertaa hänen kielenpäänsä vasten omaani. Tunsin sen, kuinka paljon hän halusi minua. Käteni nousivat automaattisesti ottamaan hänen paitaansa pois.

"Sinulla ei ole hajuakaan, kuinka kaunis olet Jessica." Lucas kuiskasi vasten huuliani.

Purin huultani. Hänen äänensä sai minut kiihottumaan. Hengitykseni kiihtyi ja sydämeni hakkasi lujempaa, kuin koskaan aikaisemmin.

"Lucas, minä olen.." Ehdin sanoa.

"Mmm, tiedän. Niin olen minäkin." Hän vastasi ja siirsi huulensa kaulalleni.

Painoin kynteni syvälle hänen ihoonsa ja toivoin vain, ettei siskoni kuulisi niitä ääniä..

"Jess!" Joku huusi ja ravisti minua lujaa.

Avasin silmäni, kiljaisin ja vetäisin peiton nopeasti korviini asti.

"Nukuit pommiin. Ainakin kaksi tuntia." Joe mumisi.

"Mitä sinä teet täällä. Eikö sinun pitäisi olla koulussa." Sanoin peiton alta.

"Lupasin siskollesi herättää sinut, muttet herännyt." Joe vastasi ja vetäisi peittoa vähän alemmas.

"Joten nyt ylös." Hän käski minua.

Mieleeni tuli vain yksi kysymys. Oliko se vain unta, vai nukahdinko sen kaiken jälkeen.

Ennen, kuin avasin oven, käännyin ympäri. Joe seisoi edessäni, täysin elottoman näköisenä. Vain hänen silmistään näkyi, että hän ei ollut vain veistetty patsas edessäni. Olin avaamassa suutani ja kysymässä asiasta, mutten kehdannut. Vaikenin ja menin lähemmäs hänen kasvojaan.

"Minä lupaan auttaa korjaamaan Lucasin, mutta sinun täytyy olla kanssani." Kuiskasin ja lähdin huoneesta.

Lucas lukemassa rauhallisena kirjaa penkillä, oli näky mitä en ollut koskaan aijemmin nähnyt. Se sai minut pysähtymään hetkeksi. Jos voisin ottaa kuvan siitä ja näyttää sen aina hänelle, kun hän epäilee itseään ja kykyjä hallita hänen verihimojansa, tekisin niin. Yritin painaa sen syvälle mieleeni, että muistaisin ikuisesti sen.

"Jess?" Joe kysyi ja veti hihastani.

Käänsin hitaasti katseeni häneen. Väläytin hymyn, mutta vain nopeasti. Hänen kasvonsa saivat minut haluamaan nopeasti Lucasin luokse. Vaikka heissä oli paljon samaa, Joesta hehkui pahaa. Jotain, joka halusi teeskennellä hyvää, että saisi kaiken pahan ja pimeän puolen minusta esiin.

"Hei." Yritin ottaa hyvin hitaasti hänen kanssaan.

Lucas hymyili, muttei katsonut minuun. Se kirpaisi hiukan.

"Lucas tuota...tiedätkö mitä sille tytölle kävi. Häntä ei ole näkynyt sen jälkeen, kun palasit." Kysyin, ilman miettimättä mitä se saattaisi tehdä hänelle.

Lucasin keho jähmettyi. En tiedä miten näin sen, mutta hän selvästikkin muisti jotain. Jotain mitä hän ei olisi halunnut muistaa. Kirja putosi hänen sylistään. Hän oli aivan liikkumatta, katse edelleen samassa kohdassa.

"Lucas, sinä pelotat minua..." Kuiskasin ja vetäydyin hiukan kauemmas.

Hän käänsi hitaasti päänsä minuun päin.

"Eikö hän kertonut? Eikö Joe kertonut sinulle mitään?" Lucas kysyi särkyneellä äänellä.

Tuntui, kuin hukkuisin. Yritin saada henkeä, mutta ilma oli liian raskasta. Kurkkuuni nousi iso pala, jota en saanut pois. Ja kaikki vain sen takia, koska kuulin ensimmäistä kertaa Lucasin äänessä kivun.

Etsin katseellani Joea, mutta hän oli kadonnut näköpiiristä. Kiristelin hampaitani.

"Laitan hänet kertomaan, jos se on liikaa sinulle." Lupasin.

Lucas oli jälleen jämähtänyt tuijottamaan vain yhtä kohtaa. Oli hyvin outoa nähdä hänet tuollaisena. Hän mietti aivan liikaa asioita. Se ei ollut hänen tapaistaan. Olin tottunut siihen, ettei hän koskaan miettinyt yhtään mitään.

"Ehkä et halua tietää." Hän sanoi ja katsoi minuun silmäkulmastani.

Mutta jos kyse oli jostain, mikä järkytti Lucasin mielen, se oli jotain mistä minä suuttuisin. Ja ehkä Joe kuuli mistä puhuimme ja tajusi juosta nopeasti karkuun. Ojensin kättäni hänelle. Lucas poimi kirjan ja nousi itse seisomaan. Hän tarttui käteeni ja nosti minut seisomaan eteensä. Meidän välissä oli hyvin vähän tilaa ja hänen sinisen aragoniittin väriset silmänsä saivat minut voimaan pahoin. Hän ei ollut enää vampyyri, hän ei kuullut sydäntäni niin hyvin. Hän ei voinut tietää, kuinka lujaa se hakkasi juuri tällä hetkellä. 

Sinun lähdettyä

Hengitykseni kiihtyi aina vain enemmän. Voisin vaikka vannoa, etten ollut koskaan juossut niin kovaa.

"Lucas!" Huusin niin kovaa, kuin pystyin.

Se ei silti ollut paljoa, sillä ääneni katosi hengitykseeni. Pysähdyin hetkeksi ja katsoin taakseni. Siellä ei ollut ketään. Nojasin puuta vasten ja yritin tasoittaa hengitystäni. Huusin Lucasin nimeä kovaa. Hän pääsisi tänne nopeammin, kuin Will.

Kuulin askeleita ja lähdin juoksemaan jälleen. Missä Lucas taas oli, kun tarvitsin häntä? Huusin hänen nimeään, muttei mitään tapahtunut. Turhaiduin ja päätin vain juosta kotiini asti ilman kuluttamatta energiaani huutamiseen.

Heräsin jälleen läähättämään, kuin olisin oikeasti juossut. Otsaani pitkin valui hikipisaroita ja sydämeni takoi kovaa.

“Lucas..” kuiskasin niin hiljaa, etten ollut varma tuliko suustani ääntä.

Yritin tasoittaa hengitystä, mutta koputus ikkunaan sai minut säpsähtämään. Mistä lähtien hän on päättänyt koputtaa ennen, kuin tunkee huoneeseeni.

Jo seuraavalla sekunnilla tunsin jääkylmät kädet ympärilläni.

“Taisit nähdä painajaista.” Joe kuiskasi vasten poskeani.

Hänen tuoksunsa lumosi minut heti, vaikka olin vieläkin hiukan sekaisin unesta. Nyökkäsin vain vastaukseksi.

“Veljesi” Sanoin ja käperryin enemmän hänen kainaloonsa, hänen kylmä ihonsa sai minut jäähdytettyä aika nopeasti.

“Hän oli unessasi? Mahtoi olla paha painajainen.” Joe naurahti.

“Ei. On vain outoa... jokaisessa unessa huudan hänen nimeään ensimmäisenä, kun olen hädässä.” Mumisin hänen rintakehää vasten.

“En näe siinä mitään outoa. Hän ehti aina ensimmäisenä paikalle. Paljon nopeampaa, kuin sudet.” Joe sanoi ja siirsi toisen kätensä lantiolleni.

Havahduin sitä kosketusta. Joe ei näyttänyt välittävän siitä ollenkaan.

“Joe..” kuiskasin ja pupiilini laajeni isoiksi.

“Niin?” Hän kysyi ja katsoi silmäkulmastaan minuun.

“Voikohan se noita tehdä sille jotain?” Kysyin ja nousin jo käsieni varaan.

“Lucasille?” Joe kysyi tyrmistyneenä.

“Niin. Hän herätti minutkin henkiin..” En tiennyt miksi olin niin innoissani tästä asiasta.

“Olisi parempi jättää kuolleet kuolemaan... “ Joe mumisi.

“Hän oli jo kuollut.” Tuhahdin ja nousin istumaan kunnolla.

“Miksi haluat hänet niin palavasti takaisin? Miksi kaipaat häntä? Mitä hyvää hän ikinä teki sinulle?” Kuulin, kuinka hän puri kulmahampaitaan vihaisesti.

“Joe, hän on veljesi!” Kivahdin ja nousin seisomaan.

“Totta, muttei mikään paras sellainen.” Joe vastasi, eikä ollut liikahtanut milliäkään.

Huokaisin raskaasti. Jos Joe ei aikonut auttaa minua, tein tämän sitten yksin. Avasin huoneeni oven ja katsoin häneen kysyvästi.

“Pyydän, älä sekaannu sellasiin.” Joe sanoi ja kallisti päätään hiukan.

En sanonut sanaakaan, menin vain ovesta ulos.

Tiesin, että Joe silti seuraisi minua. Hän teki niin aina. Ainakin minulla oli takajoukot ...

Tunnistin hänet jo kaukaa ja kiihdytin tahtiani.

“Hei!” Huusin jo kaukaa.

Hän kääntyi hyvin vakava ilme kasvoilllaan. Ihan, kuin hän ei olisi edes tunnistanut kuka olin.

“Olet Will'in kaveri, eikö niin.” Sanoin, kuin se olisi vielä epävarmaa.

“Kyllä, voinko auttaa jotenkin?” Hän kysyi ja katseli minua hiukan alentavasti.

“Voi kyllä, kyllä todellakin voit.” Vastasin.

En välittänyt siitä, vaikka tunnit olivat alkaneet. Vedin häntä pakosti peremmälle metsään.

“Minulla ei ole aikaa leikkeihisi.” Tina vaikeroi ja yritti päästä otteestani.

“Tämä on kaukana leikeistä.” Sanoin ja päästin irti vasta, kun olimme tarpeeksi kaukana.

Tina seisoi toisen jalkansa päällä ja katsoi minuun vihaisesti.

“Tämän on pakko olla myös tärkeää.” Hän sanoi.

Miten Will oli ikinä ystävystynyt kenenkään noin äkäisen naisen kanssa. Olin puhunut hänelle vain pari lausetta ja en ollut ikinä puhunut niin vihaisen ihmisen kanssa, kuin hän.

“Olen kai velkaa sinulle, kun toit minut takaisin.” Kohautin olkapäitäni, kuin se ei merkitsisi mitään.

“Tein sen Will'in takia.” Hän vastasi kylmästi.

“Voitko tehdä sen uudelleen?” Kysyin ja katsoin häntä suoraan silmiin.

Hänen suunpielensä vääntyivät vihaiseen irvistykseen.

“En, en ole mikään velho. Tai noita joka taikoo kuolleita takaisin!” Hän kiljaisi niin, että korvissa vihloi.

Hänessä ainakin oli luonnetta, jos ei muuta.

“Ihan helpostihan se minullekkin tehtiin..” Sanoin ja katsoin maahan viaton ilme kasvoillani.

“Isäni teki sen, hän on liian vanha sellaiseen..” Tina rauhoittui hiukan.

“Jos kyse on vampyyristä, asiahan on helpompi.” Kokeilin kepillä heikkoa jäätä.

“Haluat vampyyrin takaisin? Ei. En tee sitä. Siihen tarvii todella paljon voimia.” Tina peruutti.

“Kerro mitä pitää tehdä.” Hänen korvaansa kuiskattiin.

Nostin nopeasti katseeni ja katsoin suu auki, ihmeissäni. Tinan käsikarvat nousivat pystyyn.

“E-et voi tehdä mitään.” Tina sanoi hyvin peloissaan.

“Sinuna en valehtelisi.” Joe kuiskasi ja siirsi hänen hiuksensa pois Tinan kaulan edestä.

Tina nielaisi ja katsoi minuun kuin huutaisi sanattomasti apua.

“Joe, lopeta.” Käskin ja hän katsoi minuun.

Hänen silmänsä saivat vain Lucasin silmät mieleeni.. kun Lucas katsoi minuun tuolla tavalla. Aina, kun olin ongelmissa, hän pelasti minut mutta kiitin Will'iä ja hän katsoi minua noin.. vihaisena. Se alkoi painaa sydäntäni ja siirsin katseeni pois hänen punaisista silmistään.

“En pysty tehdä sitä yksin.” Tina huohotti, kun Joe päästi otteensa.

“Kenet siihen tarvit?” Joe kysyi ja tuli meidän väliimme.

“Jonkun ihmisen..ja ehkä toisen vampyyrin.” Tina vastasi vasten tahtoaan.

“Tässähän me olemme. Muuta?” Sanoin nopeasti ennen, kuin Joe ehti sanoa mitään väärää väliin.

“Loitsut, en minä niitä ulkoa osaa.” Tina mumisi taas hiukan vihoissaan.

“Vien sinut sinne sekunnissa. Muuta?” Joe kysyi.

“Pari tavaraa ja tietenkin se ruumis, jos sitä on enää olemassa.” Hän vastasi toinen kulma kohollaan.

“Hoidan ruumiin....” Vastasin.

En ollut edes miettinyt sitä vaihtoehtoa, että olisin palannut sinne. Se paikka sai kylmätväreet menemään pitkin selkääni. Tuntui, että olisi hyvin kylmä, vaikka tosiasiassa oli kesä. Tunsin vaistojeni varassa missä se tarkalleen oli. Mutten nähnyt ruumista. Kurtistin kulmiani. Minun siis piti etsiä koko metsästä....

Unissani olin aina nähnyt muita vampyyrejä, mutta missä ne olivat? Oliko niitä todella? Niille olisi käyttöä juuri nyt.. Päätin poiketa polulle, joka vei lähelle kallioita. Ehkä voisin nähdä paremmin sieltä korkealta. Kiipesin pienillä kiipeämistaidoillani kallion jyrkkää seinää pitkin. Märkä sammal sai siitä hengenvaarallisen lajin.

Pysähdyin heti, kun pääsin ihan kallion päälle. Rämähdin istumaan ja katselin kauas, en laskenut katsettani vielä metsään. Annoin tuulen jäähdyttää itseäni hiukan ennen, kuin alkaisin tekemään uutta etsintää. Kun kerran olin siellä ylhäällä, pystyin olla hetken ihan omissa ajatuksissa. Mieleeni tuli tietenkin ensimmäisenä Will. Ja miljoonat kysymykset siitä, missä hän oli nyt. Muistiko hän edes minua, oliko hänellä ikävä..

Huokaisin raskaasti. En olisi halunnutkaan muistaa kaikkea sitä. Muistot ensitapaamisesta viimeiseen hetkeen sai oudon paineen sisälleni. Laskin katseeni metsään. Mitä muuta edes oletin näkeväni, kuin puita? Irvistin pienesti ja nousin jaloilleni.

“Luuletko näkevästi jotain, vai pakenitko?” Hän oli vain parin metrin päässä, mutta ennen kun hän ehti edes räpäyttää silmiään, olin hänen sylissään.

Joe hämmästyi reaktiotani ja nosti hitaasti kätensä ympärilleni. Mutta jotenkin hän aisti aina, mitä tunnen. Joko se oli “vampyyreiden juttu” tai kulki suvussa, sillä Lucas osasi juuri saman. Joe painoi kasvonsa hiuksiini ja tiukensi otettaan.

“Sinä varmaan ehdit käydä koko metsän läpi tässä ajassa” Sanoin pienellä äänellä.

“Pakko myöntää.” Joe vastasi ihan korvani vierestä.

Hänen äänensä ei tuonut enää samanlaista tunnetta, mitä se oli ennen tuonut. Se oli menettänyt sointunsa. Sen kauniin kuvan minkä se sai aina mieleeni. Tunteeni olivat valuneet pois. En tiedä missä vaiheessa, mutta olin aivan varma, että niin oli käynyt.

Hyppäsin Joen selkään ja hän juoksi nopeasti metsään. Hän laski minut alas ja huomasin Tinan seisovan vähän matkan päässä minusta. Joe katsoi vielä hetken minuun ja katosi sitten takaisin metsään.

“Hän siis todella rakasti sinua.” Tina sanoi.

Käänsin katseeni salamannopeasti häneen. Hän katsoi taivaalle ja näytti siltä, kuin yrittäisi etsiä katseellaan jotain.

“Tottakai hän rakasti minua.” Vastasin, vaikken tiennyt tarkalleen kenestä hän edes puhui.

“Will oli todella rikki ja eksyksissä ilman sinua. Olit hänen koko elämä.” Tina jatkoi ja laski katseensa minuun.

Tietysti olin. Miksen muka tietäisi jo näitä. Mihin hän pyrkii näillä..

“Niin, tiedän.” Vastasin kylmästi.

“Miksi sitten haluat..” Tina ehti aloittaa, mutta Joen paluu keskeytti hänet.

Tina puri huultaan, kuin pyytäisi anteeksi. Kuin hän olisi sanonut jotain mitä ei olisi saanut sanoa.

Sydämeni hakkasi kurkussa asti. Jalkani alkoivat täristä. Joe laski hänet maahan ja katsoi sitten minuun kulmiensa alta. Henkeni kähisi ja en ollut varma sainko edes happea keuhkoihini. Joe näytti hiukan pettyneeltä ja murtuneelta samaan aikaan. En tiennyt mitä tehdä. En halunnut juosta sinne. En halunnut edes katsoa häneen...heihin kumpaankaan..

Tyhjin käsin

Kiersin pientä rinkiä Will'in talon pihassa. Mulkoilin mustaa limusiiniä. Pysähdyin ja käänsin suuntaa. Päässäni pyöri ja mahassa tuntui. Lopulta luovutin ja istuin kaatuneen puun rungolle. Tuijotin limusiiniä. Jos katse voisi tuhota, tuo olisi jo palasina taivaalla. Vilkaisin kelloa. Enään muutama minuutti. Hyppäsin pystyyn ja kävelin talon portaille. Kuulin jotain muminaa. Joku tuli. Menin portaat nopeasti alas ja näytin perus ilmettä. Will'in veli juoksi ovesta ulos. Hän huusi todella voimakkaita sanoja ja paiskasi oven vihaisesti kiinni. Hän katsoi minuun ja lähti sitten juoksemaan metsään. Joko saisin mennä sisään? Oliko tuo merkki vai kuuluiko se koko juttuun? Sitä en voisi jäädä miettimään.

Kurkistin ovesta sisään. Will istui sohvalla, hän tuijotti eteenpäin. Hän näytti patsaalta, elottomalta. Hienopukuinen mies käveli kädet taskussa ympyrää. Hän puhui jotain toista kieltä. Varmaan jotain heimokieltä. Nojasin eteenpäin. Will katsoi silmäkulmastaan ovelle. Hänen huulensa nyki. Hän ei voinut hymyillä. Hän katsoi taas eteen. Pukumies lopetti ja katsoi Will'iin. Will nyökkäsi. Will'in isää ei näkynyt. Pukumies katsoi Will'iin ja pudisti päätänsä. Sitten hän huusi jotain ja osoitti ikkunaan. Will'in kulmakarvat kurtistuivat. Hän sanoi hiljaa pari sanaa. Tuo mies oli täysin seko. Mitä pahaa muka Will on voinut tehdä? Ei hän ansaitse tuommoisia huutoja. Saisi hävetä. Purin huultani. Will katsoi taas minuun ja laski kasvonsa käsiinsä. Tiesin, että oli minun aika perääntyä.

Kävelin hitaasti pois Will'in talosta. Will'iä selvästikkin sattui. Hän oli tehnyt jotain väärin. En ollut enään itserakas. Hänen kuului tehdä tämä. Ottaa vastuu. Olihan hän jo aikuinen mies. Tai ainakin melkeen. Metsässä kuului kaukainen suden ulvonta ja puitten liikahtelua. Ehkä vampyyrin nopeista liikkumista. Minua se ei hätkähdyttänyt. Laitoin kädet rintani päälle ja menin maahan jalkojeni päälle istumaan. Laskin pääni alas.

Jokin tökki minua selkään. Ryhdistin selkäni ja käännyin katsomaan kuka. Iso ruskea susi oli takanani.

"Hei" sanoin ja nousin seisomaan.

Will'in veli.. en tosiaan olisi uskonut. Hän nyökkäsi. Varmaan tervehdys.

"Oletko vieläkin vihainen?" kysyin ja pyyhin kyyneleeni poskiltani.

Susi tuijotti hetken minuun, sitten maahan. Se pudisti päätänsä ja näin, kun se hymyili. "Joe kertoi kaiken, tiedän keitä he ovat. Mitä Will'ille käy. Varmaan minusta huomaakin sen. Haluaisin vain jutella hänelle. Mutta.. minun pitää nyt mennä. Heihei" sanoin ja käännyin.

Susi ulvahti. Käännyin vavahdellen.

"Mitä?" kysyin ja katsoin sitä silmiin.

Susi irvisti ja paljasti terävät hampaansa. Avasin suuni. Joku otti käsivarsistani kiinni. Tiukasti. Käännyin katsomaan taas eteeni. Joe seisoi ilmeettömänä edessäni.

"Puhuin vain hänen kanssaan. Ei hätää" sanoin ja yritin irrottaa hänen otettaan. Käännyin taas Will'in veljeen päin.

"Ei hän sinua satuta" sanoin. Susi katsoi minuun ja rauhoittui.

"Mennään vain. Olin juuri lähdössä" sanoin ja katsoin vielä kerran suteen.

Susi ulvahti taas, mutta nyt anovasti.

"Voisitko kertoa, mitä tämä tahtoo?" kysyin ja katsoin rauhattomasti Joea.

"Sinun jäävän. Hän ei voi muuttua, koska olen tässä" Joe sanoi kylmästi.

"No, miksi olet siinä? Haluan keskustella! Mene, ole kiltti" anelin Joeta.

Lopulta hän suostui lähtemään.

Käännyin takaisin suteen päin. Siinä kuitenkin seisoi Will'in veli, ihmisenä.

"Mitä hän kertoi?" hän kysyi ja laittoi kädet rinnalleen.

"Kaiken, mutta missä veljesi on nyt?" kysyin ja vilkuilin hänen ohitseen.

"Sisällä kai, en tiedä" hän vastasi ja huokaisi.

"Sinäkin menetät hänet, muista se." sanoin. Hänen silmänsä suureni.

"Että, mitä sanoit?" hän kysyi.

"Etkö muka luovu hänestä? Mutta hänestähän tulee ikuisesti lauman johtaja?" kysyin ja purin huultani.

Hän nauroi. Itse en nähnyt tässä mitään hauskaa.

"En minä joudu luopumaan hänestä. Olemme samaa laumaa. Hän vain siirtyi johtamaan. Mutta sinä menetät. Me joudumme muuttamaan pois tämän takia."hän sanoi ja vakavoitui.

"Totta.." kuiskasin.

Silmäni kostuivat ja halasin häntä. Hän säphähti ja muutui patsaaksi.

"En halua, että lähdette. Olette minulle tärkeämpiä. Olette minulle kaikki kaikessa" nyyhkytin hänen paitaansa.

Hän oli hetken hiljaa ja paijasi sitten hiuksiani.

"Kauanko on aikaa?" kysyin varovaisesti.

"Iltaan" hänen sanasa saivat sydämeni pysähtymään sekunninmurto-osaksi. Hengitykseni kiihtyi.

"I-i-iltaan?!" huusin ja menin askeleen taaksepäin.

"Lähdemme pois niin pian, kun on mahdollista" hän sanoi ja katsoi ohitseni.

"Mutta..." ehdin sanoa ja polveni petti alta.

Will'in veli ehti juuri ja juuri ottaa minut kiinni.

"Minun täytyy löytää Will" sanoin ja tempaisin ylös nopeasti.

Lähdin juoksemaan niin lujaa, kun pystyin. En enää katsonut taakseni, tiesin mitä minun pitäisi tehdä. En voinut estää häntä, joten tein sen minkä pystyin.

Talolla hidastin vauhtia ja kävelin ovelle. Katsoin ikkunasta sisään, tyhjää. Hän voisi olla metsässä. Talon takaa kuului puhetta ja päätin mennä sinne. Will'in isä tuli vastaan, mutta kiersin hänet enkä huomioinut häntä yhtään. Hänellä ei ollut nyt mitään tarkoitusta. Vähän matkan päästä näin Will'in. Hänellä oli musta t-paita ja hän näytti todella hyvältä. Rykäisin ja Will katsoi minuun. Hän empi vähän, mutta tuli sitten luokseni.

"Sinä siis lähdet illalla?" kysyin ja otin hänen kädestään kiinni.

"Niin" hän vastasi ja huokaisi.

"Minä silti odotan sinua, vaikka tiedän, ettet tule takaisin. Niin, kuin silloin kun minä olin poissa" sanoin ja halasin häntä kovaa.

"Mutta Jess rakas, sinä tiedät etten tule takaisin.." Will sanoi ja suuteli hiuksiani.

"Niin sinäkin luulit. Mikään ei ole mahdotonta" sanoin ja suutelin hänen kaulaansa. "Minä tiedän, tämä on väärä aika.. mutta. Haluan, että pidät tämän." Will sanoi ja antoi minulle kaulakorun.

"Se on äitini vanha. Ajattelin, että se sopisi silmiisi" Will sanoi ja laittoi sen kaulaani. "Kiitos. Varjelen sitä hengelläni" sanoin ja ihastelin korua.

"Sanoin, että Joe pitää sinusta huolta. Luotan kyllä sinuun, mutten häneen." Will sanoi ja puri huultaan.

"Voi Will rakas. Minä osaan kyllä pitää huolen itsestäni" sanoin ja väläytin hänelle hymyn.

Will hymyili takaisin ja otti kasvoni kämmeniinsä.

"Sinä olet minun elämäni. Rakastan sinua" Will sanoi ja pussasi nenänpäätäni.

"Minäkin sinua" sanoin ja halasin häntä vielä kerran.

Jostain kaukaa kuului ulvontaa.

"Aika lähteä" Will sanoi ja antoi vielä viimeisen suudelman.

Katsoin, kun Will muuttui sudeksi ja lähti juoksemaan metsään...........

Vieraita

Juoksin metsän läpi ja kävelin tuttua hiekkatietä. Kävelin sitä pari km, kunnes kuulin ääniä metsästä. Käännyin katsomaan ja näin vain liikkuvia varjoja. Minun piti löytää Joe ja hän tulisi pelastamaan minut. Ainakin toivon niin. Kävelin empien metsää kohti. Varjot liikkuivat entistä nopeammin.

Kävelin metsän rajalle. Hengitin syvään ja astuin yhden askeleen. Joku mies tuli eteeni. Hän katsoi suoraan silmiini. Hänellä oli punaiset kiiluvat silmät. En voinut tehdä mitään. Miehellä oli mustat kynityt hiukset ja hän näytti hyvin ystävälliseltä. Hänen hymynsä oli lumoava.

"Mahdat olla todella masentunut, kun tulet meidän maallemme" mies sanoi ja meni askeleen taaksepäin.

"Te-teidän alueellenne?" kysyin ja nielaisin kuuluvasti.

Mies nauroi. Hänen vierelleen tuli todella hento ja kaunis nainen. Naisella oli mustansiniset lainehtivat kiharat hiukset. Hiukset olivat todella pitkät. Hän oli hyvin pukeutunut ja todella kaunis. Naisella oli musta mekko, jonka helma oli silkkiä. Hänen käsineet olivat myös silkkiä. Hänen silmiänsä ympyröi mustat meikit. Mieleeni tuli heti Tina. Mutta tämä oli paljon kauniiimpi.

"Tyttö on koirienlaumaa. Haistoin sen jo kaukaa" mies sanoi ja katsoi naista.

Nainen katsoi minua päästä varpaisiin.

"Anna mennä, tuo on liian ruipelo" nainen sanoi ja nyrpisti nenäänsä.

Nainen katosi ja mies jäi seisomaan.

"Oletko eksynyt?" hän kysyi ja näytti todella siltä, että haluaisi auttaa.

"Itseasiassa etsin yhtä henkilöä.." sanoin.

Yhtäkkiä joku laittoi kätensä suulleni. Hän kiskaisi minua taaksepäin. Yritin huutaa, mutten voinut. Mies katsoi toinen kulma kohollaan.

"Vai niin, vai niin" mies sanoi ja tuli lähemmäs.

Takana olevani vetäisi minua yhden askeleen taaksepäin. Hajusta päätellen vampyyri. Se sai vereni kiertämään liian nopeasti. Jos he aikovat sittenkin syödä minut?

"Emme aijo satuttaa häntä, päästimme menemään" mies sanoi ja nosti kättä.

Varmaan rauhan merkiksi. Pääsin vihdoin vapaaksi. Katsoin vavahtaen taakse ja näin tutut kasvot. En meinannut edes uskoa silmiäni.

Suuni loksahti auki. Tutut, täydelliset kasvot katsoivat minua. "

Olenko noin ruma, vai miksi toljotat minua noin?" vampyyri kysyi.

"Lucas, voi luoja!" huusin ja hyppäsin hänen syliinsä.

Rutistin häntä niin kovaa, kuin voin. Hän ei toki tuntenut sitä.

"Miten olet elossa, tai siis?" sanoin ja Lucas hymyili ihanaa hymyään.

"Samaa voisin kysyä sinulta" Lucas sanoi ja nauroi.

Pidin Lucasia kädestä ja tunsin sen saman kemian, mitä tunsin alussa. Katsoin taakseni, mutta mies oli jo poissa.

"Mitä ensinnäkin teet täällä?" Lucas kysyi ja veti minut lähelleen.

"Minä tuota... etsin veljeäsi" sanoin ja purin huulta, sillä muistin miksi.

"Veljeäni? tunnet yhden heistä?" Lucas kysyi toinen kulma kohollaan.

"Anteeksi, mutta oletko ollut täällä minuutin vai tunnin?" kysyin ja nauroin.

"Kyllä, sain palani vasta 20min sitten valmiiksi. Ja päätin etsiä sinut ensin käsiini. Piru vieköön sinua on vaikea löytää!" Lucas sanoi ja peitti kasvonsa hiuksiini.

"Anteeksi. Ja tunnen minä. Joen. Hän on hyvin... erilainen, kuin sinä" sanoin ja varoin satuttamasta häntä.

Lucas oli hetken hiljaa. Yhtäkkiä hänen otteensa kovettui,se oli liian kova minulle. Ähkäisin ja Lucas katsoi suoraan silmiini.

"Joen... juuri kaikista veljistä hänet. Miten ironista" Lucas sanoi ja irrotti otteensa kokonaan.

"Mitä tarkoitat?" kysyin ja katselin Lucasin kauniita kasvoja.

"Hän vain on se pahin veljeni. Hän tappaa ihmisiä, toisin kuin minä. Hän satuttaa ihmisiä. Hän haluaa aina tappaa ihmissudet ja saada kaikki tytöt. Niin, kuin sanoit. Hän on aivan erinlainen, kuin minä." Lucas vastasi ja kohautti harteitaan.

"Täällä ei kuitenkaan ole turvallista puhua. Puillakin on korvat" Lucas sanoi ja katsahti minuun piikittävästi.

Minua nauratti. Ihmisille seinillä oli korvat, mutta vampyyreille ja ihmissusille puilla oli korvat. Kävelin Lucasin ohi ja lähdin takaisin hiekkatielle.

"En olekkaan käynyt pitkään aikaan luonasi" Lucas sanoi ja otti kädestäni kiinni.

"Aivan. Ei se kyllä siittä mihinkään ole muuttunut" sanoin ja menin askeleen sivulle.

Olin ihan Lucasissa kiinni. Se toi hyvänolon. Koskaan Will'in tai Joen kanssa en ole tuntenut näin. Varmaankin johtui siittä, että kun olin Lucasin lähellä tiesin, että olin turvassa. Mikään ei voittaisi häntä ja hän tekisi mitä vain vuokseni. Niin itsekkäältä, kuin se kuulostaakaan, minä todella pidän siittä. Kävelimme hitaasti kuunvalossa. Lucas irroitti kätensä kädestään ja laittoi kätensä olkapäälleni. Hänen kätensä olivat todella kylmät ja se aiheutti minulle kylmiäväreitä. Lucas oli jo tottunut siihen, häntä ei haitannut. Käännyin katsomaan Lucasin täydellisiä kasvoja. Hänen punaiset silmänsä kiiluivat.

"Olen niin onnellinen, että tulit takaisin" kuiskasin ja painoin pääni häneen.

Tunsin, että hän hymyili.

Saavuimme taloni pihaan. Lucas pysähtyi ja kastoi minuun. Hän halasi minua kovaa, vähän liiankin kovaa.

"Minä aijon tapella sinusta, ei minun tunteet kuolleet mukanani" Lucas kuiskasi korvaani. Sähpähdin, kun hän puraisi korvaani hellästi.

"No, mennään nyt ihan kiltisti sisälle, jos sopii?" Lucas sanoi ja ojensi kätensä.

Epäröin hetken ja kävelin vain hänen ohitseen. En kuullut askeleita takaani. Otin avaimen maton alta ja avasin oven. Katsoin taakseni ja näin pelkkää pimeyttä. Hän oli siis jälleen kadonnut. Astuin sisälle, riisuin takin ja kengät hyvin hitaasti. Kävelin keittiön ohi ja huomasin siskoni siellä.

"Hei" sanoin, mutta siskoni ei reagoinut mitenkään.

Se ei ollut hänen tapaistaan. Menin lähemmäs häntä. Hän katsoi suoraan pöytään.

"Oletko kunnossa?" kysyin ja yritin koskettaa häntä. Siskoni katsoi minuun hyvin vihaisena, hänen silmänsä olivat tulipunaiset. Säikähdin ja lähdin kävelemään hitaasti taaksepäin. Siskoni irvisti ja näin hänen kulmahampaansa. Lucas.... Lähdin juoksemaan yläkertaan. Lucas oli siellä, kuten arvelinkin. Lucas tuijotti minua lumoutuneena.

"Mitä sinä teit siskolleni?!" huusin ja kuulin askeleita alhaalta.

Siskoni yritti murhata minua. Menin Lucasin eteen ja katsoin häntä silmiin. Lucas katsoi minuun ystävällisesti. Hän piti kättänsä poskellani. Hän kumartui lähemmäs ja painoi kylmät huulensa huulilleni. Hän piti minusta lujaa kiinni, en voinut rimpuilla pois vaikka yritinkin. Lopulta hän laski huulensa kaulalleni.

Ihokarvani nousi pystyyn.

"Lucas, ei, älä tee tätä!" huusin minkä ehdin.

Mutta liian myöhään. Lucas iski hampaansa suoraan verisuoneeni. Tunsin, kuinka suonissani virtasi myrkky. En voinut, kuin huutaa kovaa.

Nousin nopeasti istumaan. Taas sama uni. Nykyään näen joka yö unta, missä jokin vampyyri muuttaa minutkin vampyyriksi. Se oli järjetöntä. Onneksi se oli vain uni, pelkkä uni. Ensimmäistä kertaa Lucas oli ollut unessani. Vatsaani pisteli, kun mietin häntä. Minulla oli ikävä, sen tiesin. Mutten syytä siihen tiennyt. Istuin peilin eteen ja aloin harjaamaan hiuksiani. Katsoin peilikuvaani ja mietin miltä näyttäisin vampyyrinä. Pudistin päätäni ja laskin harjan pöydälle. Mieleeni tuli sen tytön, noidan mikä olikaan, kasvot. Hänen kasvoissaan oli jotain outoa. Ne olivat liian täydelliset. No, hän oli noita. Hän on voinut taikoa itsensä kauniiksi. Olin kateellinen.

Päätin lähteä Will'in luokse, hän saattaisi saada ajatukseni muualle. Kävelin puolijuoksua metsän läpi. Talo näytti todella tyhjältä, mutta siltä se näytti aina. Hiippailin ovelle ja koputin sitä kuuluvasti. Sisältä kuului askeleita. Ovi avattiin ja minua hiukan lyhempi poika hymyili minulle.

"Onko Will?" kysyin ja katselin huoneeseen.

"Hän on metsässä, mutta voin hakea. Hetki." Poika sanoi ja livahti ulos.

"Kiitos..." kuiskasin, mutta vähän liian myöhään.

Käännyin katsomaan taaksepäin. Odotin, että Will syöksyisi sieltä sutena eteeni. Mutta Will tulikin kävellen, hyvin mietteliäsilme kasvoillaan. Hölkkäsin hänen luokseen.

"Hei" tervehdin ja halasin häntä tiukkaan.

Will antoi pusun hiuksiini ja puristi minua vähän liian tiukkaan.

Suustani pääsi vinkaisu.

"Oi, anteeksi.. unohdan aina miten hento olet" Will sanoi ja hyväili poskeani.

"Näin taas painajaista, missä minut muutettiin vampyyriksi. Ja tulin siksi luoksesi" sanoin ja katsoin jalkojani.

"Miten voin auttaa?" Will kysyi.

"Tehdään jotain. En halua edes ajatella....heitä nyt" sanoin ja katsoin Will'iä silmiin.

Will avasi suunsa, mutta katsoi sitten taakseen. Pihaan tuli pari hienoa autoa. Will meni eteeni, ihan kuin peittääkseen minut.

"Keitä he ovat?" kuiskasin Will'in selän takaa.

"Sshhh" Will sanoi ja peruutti vielä pari senttiä.

"Will! Missä isäsi on? Entä veljesi?" joku mies huuteli Will'in edessä.

"Metsässä ovat molemmat. Mukava nähdä teitäkin" Will sanoi hyvin asiallisella äänensävyllä.

Mahtoivat olla puku päällä. Kurkistin Will'in takaa. Tiesin, miehet olivat mustissa puvuissa. Heillä oli mustat lasit ja salkut.

Mieleeni tuli heti jonkunlainen Mafia.

"Ai, teillä on vieraita. Emme kai me häiritse?" Yksi miehistä kysyi.

Hän oli lyhyin ja kasvot olivat todella nuoret. Varmaan minun ikäiseni.

"Ette suinkaan! Itse tästä lähden metsään myös." Will sanoi ja katsoi minua silmäkulmastaan.

Menin takaisin hänen seläntaakseen. Minusta oli ihan epäreilua, etten saanut tietää keitä he ovat. Vihdoin miehet lähtivät ja Will meni askeleen eteenpäin.

"Nyt, selitä" sanoin ja laitoin kädet rinnalleni.

"Se on monimutkaista, etkä olisi saanut näyttäytyä" Will sanoi ja katsoi minuun vihaisena.

"Anteeksi, olivatkohan he kenties viikatemiehiä?" kysyin toinen kulma kohollaan.

"Kyse on enemmästäkin, kuin elämästä ja kuolemasta. Kyse on Meistä. Susista." Will sanoi ja katsoi taivaalle.

"Tämä on siis teidän susien oma inside juttunne, vai?" kysyin epäilevästi.

"Kyllä, tavallaan. Katso, he pitävät koko susilaumaa koossa. Koska emme suinkaan ole ainoaat. Heidän täytyy aina välillä käydä katsomassa onko kaikki okei." Will sanoi ja huokaisi syvään.

"Tulihan se vastaus. Ymmärrän toki. Ei se niin vaikeaa ollut. Mutta miksen minä saa näyttäytyä? En ole vampyyri..." sanoin.

Will katsoi minua pitkään, mutta päätti olla vastaamatta. Huokaisin ja katsoin metsään. Siellä oli Will'in isä ja veli. Myös pukumiehet olivat paikalla. He juttelivat. Will'in veli näytti hyvin vihaiselta.

"Mitä tuolla menee? Mistä he puhuvat?" kysyin ja yritin kuunnella todella tarkkaan. "Meidän on parasta nyt lähteä.." Will sanoi ja tarttui minua kädestä.

Katsoin Will'iä ja vetäisin käteni irti. Katsoin takaisin metsään. Will'in veli oli todella vihainen. Yhtäkkiä heidän seassaan seisoi susi, joka murisi ja karjui.

"Mennään jo!" Will sanoi ja veti minua pois.

"Mutta minä haluan tietää!" huusin ja yritin irroittaa hänen otettansa.

"He eivät saa nähdä sinua, ymmärsitkö?" Will sanoi ja katsoi minua tuimasti.

"Hyvä on, mutten unohda tätä!" vastasin ja kävelin hänen vierelleen.

Kävelimme jonkun matkaa. Olimme ihan hiljaa. Katsoin silmäkulmasta Will'iä. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja hänen ihonsa oli vaaleampi, kuin ennen. Ihan, kuin hän olisi sairas.

"Onko kaikki varmasti kunnossa?" kysyin ja käänsin katseeni takaisin maahan.

Will tuhahti, eikä vastannut. Pysähdyin. Will huokasi ja kääntyi katsomaan minua.

"Mitä nyt?" hän kysyi hyvin turhautuneella äänellä.

"Minä voin kyllä lähteä. En halua olla vaivaksi" sanoin ja lähdin itäänpäin.

Will ei tullut perääni. En kuullut askeleita. Kuulin vain, kuinka tuuli heilutti puita.

Laitoin käteni nyrkkiin ja lähdin puolijuoksuun. En voinut uskoa, ettei hän välittänyt. Kai ne pukuhemmot olivat tärkeämmät.

"Sinut halusinkin nähdä!" joku sanoi takaani. Katsoin nopeasti taakse.

"Joe.. älä säikyttele noin!" sanoin ja käännyin kokonaan häneen päin.

"Ihanaa nähdä sinuakin" Joe sanoi ja halasi minua.

"Missä olet ollut?" Joe kysyi ja leikki hiuksillani.

Katsoin metsään päin. Joe katsoi sinne myös.

"Ai, vai niin" Hän mumisi.

"Minulla olisi muutenkin asiaa sinulle.." sanoin ja katsoin Joen reagtiota.

Joen silmät siristyivät. Hänen ilmeensä vakavoitui.

"Kävellään samalla, se on minulle helpompaa" sanoin ja käännyin.

Joe seurasi ihan hiljaa perässäni.

"Mitä mietit?" kysyin ja katselin puitten latvoja.

"Sitä, mitä aijot sanoa.." Joe sanoi ja otti kädestäni kiinni.

"Tiedähän, että olet todella tärkeä minulle, ja että tekisin mitä vain vuoksesi?" Joe sanoi. "Kyllä minä sen tiedän" sanoin hieman yllättyneenä.

"Hyvä" Joe sanoi ja tuli lähemmäs minua.

"Sinä tiedät ihmissusista, eikö niin?" kysyin ja yritin seurata hänen ilmeitään.

Hänen ilmeensä ei muuttunut.

"Kyllä, miksi kysyt?" Joe sanoi.

"Heillä on... ihmisiä, tai susia. Jotka ovat puvuissa. He käyvät aina tarkistamassa onko kaikki okei. Keitä he oikeasti ovat?" kysyin ja purin huultani sen jälkeen.

Sanat todella kirpaisivat minua, sillä olisin halunnut kuulla Will'in suusta vastauksen.

"He ovat Alfa-susia. Yleensä siihen kuuluu koko perhe. Nykyään sitä pitää erilaiset sudet. Monta. He eivät ole edes sukua. Yleensä kaikista paras susi pääsee siihen. Joutuu jättämään oman perheen. He ovat yhtä perhettä. Se on rankkaa." Joe sanoi ja vilkaisi minua.

"Näin heidät. He... riitelivät Will'in veljen kanssa. Voitko edes arvella syytä? Will ei kertonut" sanoin ja katsoin häntä anovasti.

"En haluaisi sanoa tätä, mutta kun kysyt... Will valittiin yhdeksi heistä. Will on hyvin taitava ihmissusi. En ole elämässäni koskaan nähnyt hänenlaistaan. Hänen veljensä todella haluaisi mukaan, muttei päässyt. Hän on kateellinen." Joe sanoi ja puristi kättäni kovempaa.

"Siis, hän olisi yksi johtajista? Mitä pahaa siinä on?" kysyin ja pysähdyin.

Joe pysähtyi, muttei katsonut minuun.

"Hänestä tulee paha. Häntä treenataan tappamaan meikäläisiä. Hänen elämästään tulee pelkkää murhaamista. Se, että he katsovat onko kaikki okei tarkoittaa sitä, että kuinka monta vampyyriä he ovat tappaneet. Will'istä tulee murhaaja. Hän jättää perheensä, sinut. Kaiken. Pelkän johtajuuden takia. Eikä hän voi sitä päättää, se on pakollinen. Jos he jonkun valitsevat, et voi paeta." Joe sanoi ja katsoi minuun.

Hänen silmissään näkyi selvästikkin tuska. Silmiini tuli kyyneliä.

"Ei hän voi lähteä... ei Will ole semmoinen... ei ole.." ääneni rikkoutui ja halasin Joea. Painoin pääni hänen rinnalleen.

"Sitä minäkin toivon, enemmän kuin arvaatkaan" Joe sanoi ja suuteli hiuksiani.

Käteni tärisi. En kestäisi sitä kipua enää.

En halua menettää häntä toista kertaa.

"Joe, voiko asialle tehdä yhtään mitään?" kysyin ja otteeni koveni.

"Ei, ei voi. Käsky on määräys. Hänellä ei ole sananvalintaa" Joe sanoi ja laski päänsä olkapäälleni.

"Siksi hän oli niin ... hiljainen ja ärsyyntynyt. Mutta miksi he eivät olisi saaneet nähdä minua?" kysyin ja hellitin otettani.

"Hän ei varsinaisesti piilotellut sinua, hän piilotteli itseään. Hän ei halunnut sinun kuulevan kohtaloaan. Hän tiesi tästä etukäteen" Joe sanoi ja suoristi selkänsä.

"Miksei hän kertonut?" kysyin ja nostin pääni.

"Tiedäthän, hän ei halua nähdä sinua itkemässä. Niin, kuin en minäkään." Joe vastasi ja kuivasi kyyneleeni.

Menin askeleen kauemmas Joesta ja katsoin häntä silmiin.

"Tarkoittaako tämä siis sitä, että hän joutuu todella jättämään minut?" kysyin vielä varmistuksena.

Joe katsoi ohitseni. Hän ei sanonut sanaakaan. Hänen silmäkulmassaan kimalteli.

"Voi Joe!" huusin ja halasin häntä uudelleen.

Siinä me molemmat itkimme. Itkin, koska Will joutuu jättämään minut ja Joe koska hän tunee kipuni.

"Tiedäthän, en ole Lucas" Joe kuiskasi korvaani.

Se nimi aiheutti kylmiäväreitä.

"Mistä sinä oikein puhut?" kysyin.

"En osaa niitä samoja temppuja, kuin hän. En osaa tehdä sinua onnelliseksi. Minusta sinä ansaitset parasta ja siksi olen Will'in puolella. En ole, kuin veljeni. Ehkä olin ennen, mutta sinä muutit minut. Haluan sinua enemmän, kuin mitään. Mutta ajattelen vain sinun parastasi." Joe sanoi.

Sydämeni jyskytti. Hänen sanansa olivat porautuneet syvälle sydämeeni. Lucas ei tehnyt minua iloiseksi, hän ei pyyhkinyt kyyneleitäni. Hän ei ymmärtänyt. Mutta Joe on ollut aina minun kanssani, hän saa minut iloiseksi.

Katsoin Joea ja Joe katsoi minua. Hän tuli lähemmäs minua.

"Rakastan sinua" Joe sanoi ja painoi huulensa omiani vasten.

Hänen suudelmansa oli todella huumaava. Sitä ei voi noin vain lopettaa. Joe kuitenkin lopetti sen hyvin nopeasti.

"Mutta ajattelen silti sinun parastasi" Joe sanoi ja siveli poskeani.

Nyökkäsin ja irrotin käteni hänestä. Lähdin kävelemään poispäin Joesta.

"Aijotko silti puhua hänen kanssaan?" Joe huusi perääni.

Pysähdyin siihen paikkaan.

"Minä en tiedä, minä en todellakaan tiedä." vastasin ja katsoin taivaalle.