Kuolleista nousu

Ennen, kuin huomasinkaan, olin Joen käsienvarassa. Jalkani olivat pettäneet alta. Katsoin hänen kasvojaan. Ne olivat tyynet, mutta näin pelokkuutta niissä. Joskus unohdin, että myös vampyyrit voivat olla tunteikkaita. Mutta olimme tässä juuri toimassa takaisin sen vampyyrin, joka oli kaukana niistä vampyyreistä.

Tina ojensi kättänsä meitä kohden. Joe käveli ja tulin vain perässä, kuin robotti. Kun hän pysähtyi, niin minäkin pysähdyin. Hän oli tehnyt jostain aineistaan ympyrän meidän ympärille.

"Sinä Jessica. Mene hänen oikealle puolelle." Tina käski.

Joe päästi otteensa ja kävelin epävarmoin askelin Lucasin toiselle puolelle. Yritin olla katsomatta häneen.

"Ja sinä.." Tina sanoi ja kuulin hänen äänestään,että hän pelkäsi henkensä edestä.

"Sinä menet polvillesi hänen vierelleen." Hän jatkoi.

Näin silmäkulmasta, kun Joe nyrpisti nenäänsä ja meni polvilleen.

Tina alkoi puhua latinaksi jotain. Ensiksi hän otti Joen kädestä kiinni ja toisella kädellä hän piti Lucasista kiinni. Joen hampaat tulivat näkyviin. Hänen silmissään paloi tuska. Se varmasti sattui häneen. Ja sitten, Tina nosti nopeasti katseensa minuun. Tajusin, että minun piti lähentyä häntä...ja Lucasia. Menin vasten tahtoani aivan Lucasin kyljen vierelle. Tina ei ollut lakannut puhumasta latinaa. Hän ei päästänyt otettaan Joesta, mutta Lucasista kyllä. Sillä kädellä hän otti nopeasti puukon. Ennen, kuin ehdin sanoa mitään, hän viilsi pitkän haavan ranteeseeni. Kiljaisin hyvin lujaa, mutta Tina ei välittänyt siitä.

Hän päästi otteensa molemmista. Huohotin ja katsoin haavaa peloissani. Kuulin jostain kaukaisuudesta suden ulvomista ja keskittymiseni herpaantui. Ehkä se oli Will, joka kuuli kiljuntani.

"Et saa poistua kehästä!" Joe sanoi ja tarrasi minusta kiinni ennen, kuin ehdin edes ajatella juoksevani pois.

Laskin katseeni Lucasiin. Silmäni suurenivat. Tina laittoi hänet juomaan minun vertani. Minun vertani. Päässäni alkoi huimaamaan, mutta tiesin että minun pitäisi pysyä hengissä edes tämän ajan.

Mutta pelkästään se tieto ei saanut minua heikoksi. Päässäni alkoi kuulua teräviä ääniä. Laitoin käteni korvieni päälle, mutta se ei auttanut. Paine painoi päätäni. Tunsin, kuinka suonissani veri virtasi kaksi kertaa nopeammin, kuin sen olisi pitänyt. Avasin suuni ja huusin. Ei ollut mikään yllätys, että huusin häntä lopettamaan. Paine kasvoi ja tunsin, että joko pääni tai sydämeni räjähtäisi pian. Kiljuin niin lujaa, että se vei viimeisetkin voimani.

Tiesin, että olin sammunut. Kuulin kaukaista puhetta, mutta halusin vielä hetken maata siinä. Muistin asian, miksi olin menettänyt tajuni. Halusin tietää, oliko se edes sen arvoista. Raotin silmiäni, näin pelkkiä puita. Ihmeellisesti kaikki äänetkin olivat kadonneet. Avasin silmäni kokonaan ja nousin istumaan. Ketään ei ollut lähettyvilläni. Ketään ei ollut siinä. Olin täysin samassa paikassa missä olin ennen sammumista. Lucas oli poissa. Nousin nopeasti jaloilleni. Horjahtelin hiukan paikoillani, mutten edes tiennyt mihin he menivät tai mistä katsoa ensimmäiseksi.

Miten he edes pystyivät jättämään minut keskelle metsää. Yksin. Mitä, jos kuolisin tänne. Se olisi täysin heidän syynsä. Huokaisin raskaasti. Kyllä he tulisivat tänne. Heidän olisi pakko tulla hakemaan minut. Jäin odottamaan paikoilleni. Vaikka olisin siinä koko loppuvuoden.

Ilta alkoi jo hämärtämään, eikä ketään näkynyt. En voinut uskoa tätä. Luulivatko he, että olin kuollut? Eivät he voi jättää minua tänne kuolemaan yksin.

"Will!" Huusin, sillä se oli ensimmäinen asia mielessäni.

Ei vastausta. Huusin uudelleen, mutta kuulin vain tuulen puissa. Pyöritin silmiäni.

"Joe" Huusin ja jäin odottamaan.

Pidätin hengitystä, mutta turhaan. Kukaan ei tullut. Puristin käteni nyrkkiin. Siskoni oli varmaan huolissaan, eikä kukaan olisi tulossa pelastamaan minua.

"Saakelin vampyyrit.." Mumisin samalla, kun aloin kömpiä metsään.

Minulla ei ollut hajuakaan minne suuntaan olin menossa tai miten pääsisin sieltä pois.

Jos Lucas olisi hengissä, hän olisi jo vierelläni.

"Lucas!" Huusin, mutta ääneni katosi jonnekkin metsään, eikä kantanut kauas.

Nuolennopeasti joku sieppasi minut syliinsä ja jo seuraavalla silmänräpäytyksellä olin omassa sängyssäni.

"Jess, olin kuolla. Luulin, että menetit pääsi kokonaan." Joe sanoi ja siveli poskeani kylmällä kädellään.

Irvistin sitä kaikkea kylmyyttä.

"Anteeksi." Joe sanoi ja peruutti.

"Ole hyvä." Hunajanpehmeä ääni sanoi viereltäni.

Katsoin vilttiä, jota hän ojensi, vaikka olin jo lakanoiden alla. Otin sen vastaan ja laitoin peittoni päälle lämmitteeksi.

Vasta pienen hetken ajan päästä tajusin kuka vieressäni seisoi. Käänsin katseeni häneen. Suuni oli auki, mutten tiennyt mitä sanoa. Hän hymyili lempeästi minulle, kuin hän ei olisi koskaan lähtenytkään.

"Hei." Hän sanoi ja kehoani pitkin menivät miljoonat kylmätväreet.

Hänen äänensä oli lempiääneni tässä maailmassa. Suljin silmäni ja laskin pääni syvälle tyynyyn. Tämä kaikki tuli niin nopeasti. Pääni ei pysynyt perässä.

"Minun täytyy käydä syömässä, tulen takaisin pian." Joe sanoi ja katosi heti.

Huoneeseen laski hiljaisuus. Mutta se ei ollut kiusallinen, se ei ollut painava. Raotin silmiäni ja huomasin, ettei hän ollut liikahtanut ollenkaan. Hänen hymynsä oli kadonnut. Hän näytti tyhjältä, kuin elämä olisi imetty hänen sisältänsä pois. Kuin hän olisi vain patsas.

"Tulisitko viereeni?" Kysyin pienesti.

Hän säpsähti ääntäni ja nyökkäsi pienesti. Hän käveli hyvin hitaasti sängyn ympäri ja tuli kyljelleen viereeni. Hän oli toisen kätensä varassa. Hymy vieläkin poissa kasvoilta. Käännyin häneenpäin ja menin aivan hänen paitaansa kiinni. Hengitin hänen tuoksuaan, joka ei ollut muuttunut yhtään. Hän oli vieläkin yhtä kylmä, nyt vain hiukan elottomampi mitä ennen.

Nostin katseeni hänen kasvoihinsa. Jokin sai kehoni jähmettymään. Katsoin häneen järkyttyneenä.

"Silmäsi.." Kuiskasi.

Hän raotti hiukan suutaan, mutta katsoi vain ohitseni.

"Lucas... mitä tapahtui." Sanoin ja tarrasin kiinni hänen käsivarrestaan.

Hänen kylmä ihonsa sai minun ihokarvani pystyyn.

"Ai, huomasit jo." Joe sanoi ikkunan viereltä.

Kurotin katsomaan häneen Lucasin hiuspehkon takaa. Joe näytti paljon eloisammalta, kuin Lucas. Katsoin häneen anellen, tiesin että Joe osasi lukea ilmeitäni.

"Me emme tiedä mitä tapahtui, mutta vampyyri hän ei ainakaan ole. Veresi ei kelvannut hänelle." Joe sanoi mietteleäästi.

Katsoin jälleen Lucasiin. Hän näytti siltä, kuin ei tiedostaisi edes missä hän oli ja kuka hän oli.

"Oletko varmasti okei?" Kysyin ja menin lähemmäs hänen kasvojaan.

Katseemme kohtasivat, muttei sanat tulleet hänen suustaan.

Laskin katseeni lakanoihin ja huokaisin pienesti. Ja juuri sillä hetkellä kuulin sen taas. Jossain kaukana ulvoi susi. Mutta se ei ollut normaali ulvonta. Hän oli surullinen. Se kuului selvästi hänen äänestään.

"Will..." Kuiskasin ja yritin päästä ylös, mutta Joe oli heti pitämässä minua paikoillani.

"Jess, hän on poissa. Täällä on muitakin susia. Tuo on kutsu. Hän on eksynyt ja huutaa laumaansa." Joen äänessä oli vihaa.

"Päästä irti!" Sanoin ja yritin irroittaa hänen väkivahvaa otettaan.

"En päästä sinua sinne." Joen hampaat tulivat näkyviin.

Ylimääräinen käsi otti kiinni Joen käsivarresta.

"Veli. Päästä irti. Satutat häntä." Lucas sanoi.

Joen katse valui ja hän hellitti otettaan, kunnes irroitti sen kokonaan. Lucas ei edes käskenyt häntä. Joe totteli häntä, kuin kuningastaan. Hänen silmissään näkyi kunnioitus aina, kun hän katsoi edes veljeensä. Pistin asian merkille ja kysyisin sitä myöhemmin. Ikkunasta tulevat auringonsäteet koskivat huoneeni seiniä ja tajusin, että olisi kouluaamu. Joe katsoi ulos ja sitten Lucasiin.

"Meidän täytyy mennä." Joe sanoi.

Käännyin katsomaan Lucasiin.

"Kai näen sinut vielä myöhemmin tänään?" Kysyin, mutta hän käänsi selkänsä ja nousi.

"Näet." Joe vastasi hänen puolestaan.

Olisin halunnut jäädä nukkumaan, mutta minun oli pakko nousta. Kävelin hitaasti portaat alas. Keittiössä oli täysin rauhallista.

"Minun ei varmaan pidä edes huolestua sinusta enää." Siskoni sanoi happamasti.

"En usko." Vastasin ja kaadoin kulhooni muroja.

"Voisit edes ilmoittaa joskus jotain. Täällä on hyvin yksinäistä." Siskoni sanoi ja katsoi minuun.

"Anteeksi, todella." Vastasin.

Minusta tuntui pahalta, etten voinut kertoa siskolleni mitään. Hänellä ei ollut mitään hajua kaikesta vampyyri ja ihmissusi jutuista. Hän ei tiennyt, että Lucas kuoli ja tuli takaisin. Hän ei tiennyt, että Will oli poissa....

Ensimmäistä kertaa itkin samalla, kun ajoin. Tiesin, että se oli vaarallista. Mutten voinut sille mitään. Will'in pois meno sai edelleen suuret tuskat sisälleni. Iso pala painoi vieläkin, enkä saanut sitä katoamaan.. tai ehkä sieltä oli kadonnut jokin. Tuntui, kuin Will olisi kuollut. Hän oli poissa, eikä koskaan palaisi. En tulisi enää koskaan näkemään häntä. En kuulemaan hänen ääntään, koskemaan häneen tai haistamaan hänen tuoksuaan. En näkisi hänen hymyään tai kuulisi hänen nauruansa. Ei ole enää niitä öitä, kun vain makasimme ja katsoimme taivaalle. Ei ollut enää meitä. Ei Will'iä. Hän oli poissa...

Laskin hitaasti kymmeneen ennen, kuin nousin pois autosta. Kasvoni punottivat ja silmäni olivat turvonneet. Minun onnekseni ulkona satoi, joten sitä oli vaikea erottaa.

Käveltyäni pari metriä huomasin heidät jo kaukaa. Menin puolijuoksua katoksen alle ja kävelin heidän viereensä. Tuntui, kuin olisin uneksinut. Ei ollut tavallista tulla kouluun ja nähdä Lucas edessäni. Yleensä hän valittaisi siitä, miten edes uskalsin tulla pelkällä hupparilla. Nyt hän vain katsoi minuun. Tyhjällä ja kylmällä katseellaan. Ehkä hän ei enää ollut se sama, mikä hän oli ennen, kuin hän kuoli. Joe käänsi katseensa minuun.

"Sinä jäädyt täällä." Hän sanoi ja meni edeltä sisälle.

Hän tiesi olla koskematta minuun. Hän oli vihdoin oppinut sen, etten siedä kylmyyttä. En aina.

Katselin kauempaa Lucasia ja Joea. He näyttivät samalta, mutta Lucas oli hyvin surullisen ja onnettoman näköinen.

"Joe, haluan puhua kanssasi." Sanoin nopeasti.

Olin nähnyt aivan liikaa tätä. Oli aika tehdä sille jotain. Joe pysähtyi ja vain vilkaisi veljeensä. Lucas meni edeltä ja jätti meidät siihen.

"Niin?" Hän kysyi, kuin tietäisi miten vakava asia on kyseessä.

"Lucas ei ole vampyyri, se tuli selväksi. Muttei selvästikkään ole ihminen. Hän on kylmä ja eloton. Joe, minä tunnen hänet. Hän on sinun veljesi. Et voi väittää, ettetkö näe miten onneton hän on." Sanoin ja katsoin suoraan hänen tulipunaisiin silmiin.

"Kyllä olen tietoinen asiasta. Olen yrittänyt puhua hänelle, mutta hän vain on. Hän ei halua puhua." Joe vastasi.

Purin huultani. En halunnut hänen kärsivän. Tunsin syvää itsekkyyttä. Jos hän kituisi nyt minun takiani...

"Joe.. miksi sinä katsot sillä tavalla häneen?" Kysyin aiheesta poiketen.

"Anteeksi?" Hän kysyi luokkaantuneena.

"Katsot Lucasiin, kuin hän olisi jokin jumala." Vastasin.

Joe naurahti ja se sai minut kiristelemään hampaitani. Tekisi mieli kieltää häntä tekemästä niin.

"Hän on vain isoveljeni. Meillä vampyyreillä on tapana kunnioittaa vanhempia sisaruksia. Ihmisillä se ei näytä toimivan. Lucas on meistä vanhin." Joe vastasi pieni irve kasvoillaan.

Nyökkäsin pienesti. Se menisi yhteen sen kanssa, että vampyyrit olivat satoja vuosi vanhoja. Vanhanaikaisia.

Tiesin ruokatunnin olevan paras mahdollinen aika pystyä puhumaan Lucasin kanssa kahdestaan. Yrittää saada hänestä edes jotain irti.

"Lucas, sano edes muistatko mitään ajasta ennen, kuin sinä....tiedäthän." Kysyin ja katsoin pää hiukan kallellaan hänen kalpeita kasvojaan.

"Tottakai minä muistan." Lucas vastasi, muttei katsonut minuun takaisin.

"Mikset sitten puhu? Miksi et ole omaitsesi.." Menin lähemmäs häntä.

En olisi halunnut sen kuuluvan niin selvästi, mutta ääneni tärisi. Lucasin huulet vääntyivät hymyyn.

"Miten voisin enää koskaan katsoa sinuun sen jälkeen mitä tein?" Lucas vastasi.

Puristin silmäni tiukasti kiinni. Hän todella muisti miten kiertää veistä haavassa. Olin unohtanut sen viimeisen kohtauksen mitä kävimme ennen, kuin minä kuolin..

"Enkä minä tunne mitään." Lucas rikkoi ajatukseni.

"Mitä?" Kysyin ja avasin silmäni, kuin olisin aaveen nähnyt.

"En tunne mitään. Olen eloton. Tunteeton. En tunne kipua. Iloa. Surua. En yhtään mitään." Hän sanoi ja jopa hänen äänensä oli vain harmaata.

Katsoin vain suu auki häneen. Hän oli saanut minut sanattomaksi jo aivan liian monta kertaa. Lucas silti teki jotain, mitä en olisi olettanut hänen tekevän. Hän laittoi kylmät kätensä ympärilleni. Hänen halinsa oli hyvin hellä.

"Aiheutinko sinulle tuskaa?" Kysyin ja purin huultani, sillä pelkäsin vastausta.

Lucas painoi kasvonsa hiuksiini ja hänen otteensa kiristyi.

"Jos olisin oma itseni, kaikki olisi hyvin. En silti osaa edes kiittää." Hän kuiskasi korvaani.

Se sai mielelleni rauhan, kun tiesin ettei Lucas voisi enää vain kadota. Hänen täytyisi juosta, eikä Lucas juossut minua pakoon. Ehkä omia tunteitaan, muttei niiltä pois juokse, jos juoksee minun luoltani pois. En halunnut tehdä hänen oloansa yhtään sen pahemmaksi, mitä se oli jo ja kertoa kuinka kaipaan sitä vanhaa välinpitämätöntä Lucasia. Sitä, joka oli aina tunkemassa nenäänsä muiden asioihin. Sitä Lucasia, joka katseli joka yö minua, joka säikäytti minut ensimmäisenä yönä huoneessani. Sitä Lucasia, joka kuunteli ja piti minua käsillään. Sitä miestä, johon minä rakastuin..

En ollut moneen päivään nähnyt Tinaa koulussa. En edes ollut kysynyt keneltäkään mitä hänelle tapahtui sen loitsun jälkeen. Olisin vain halunnut häneltä kysyä mitä tapahtui. Mutten uskonut, että hänkään olisi voinut antaa vastausta siihen, joten annoin asian olla.

Olin tottunut siihen, että istuin vain ulkona ja katselin metsää. Toivoen, että joku susi tulisi luokseni. Mutta sen jälkeen, kun Will lähti...ketään ei ollut tullut. Menin silti siihen samaan paikkaan, missä istun aina. Katsoin koko ajan vain metsään. Polvet leukani alla. Tärisin hiukan, mutten välittänyt siitä. En antanut valtaa sille mielelle, joka oli jo sisäistänyt sen, että Will oli ikuisesti poissa. Minä jaksoin uskoa siihen, että hän palasi. Vielä joku yö.

Olin melkein nukahtamaisillani, kunnes kuulin siskoni huutoa. Nousin seisomaan ja kävelin sisälle. En sanonut hänelle mitään. En tiennyt olinko pettynyt itseeni vai Will'iin. Ehkä itseeni, sillä en voinut syyttää häntä tästä. Minä se olin, joka ei voinut päästää irti. Hän oli jo varmasti unohtanut olemassaoloni. Tai ainakin työntänyt sen jonnekkin niin syvälle pimeään, ettei se tullut enää pinnalle sieltä. Minä en halunnut tehdä sitä hänelle. Tiesin, että hän palaisi vielä joku päivä tai yö...

Heräsin johonkin ääneen. Se oli kuiskaus, mutten ollut varma mitä se kuiskasi. Avasin silmäni ja hypähdin hiukan paikoillani. Lucas seisoi huoneeni oven edessä. Hahmotin juuri ja juuri hänen kasvonsa siitä pimeydestä. Tuntui aivan samalta, kuin hetkenä, kun heräsin ensimmäisen kerran hänen tuijottaessaan minuun. Se oli yö, jolloin ensimmäisen kerran näin hänet. Mutta nyt jokin oli muuttunut. Hän ei vain seissyt siinä.

Lucas tuli lähemmäs sänkyni päätyä. Mitä lähemmäs hän tuli, huomasin että häneltä puuttuu jotain. Häneltä puuttui vaatteet, hän oli täysin alastomana. Katsoin häneen silmät suurina. En pystynyt peruuttamaan, enkä osannut huutaa. Olin vain paikoillani ja katsoin häneen.

Lucas kumartui sängylleni ja tuli kontaten kohti minua. Sydämeni hakkasi lujaa ja kehoni oli jännityksestä kankeana. Pian hän oli vain parinkymmenen cm päässä kasvoistani. Hän hymyili minulle hänen omaa ystävällistä hymyään. Silloin tiesin, että olisin turvassa, eikä kukaan tai mikään satuttaisi minua.

Hän laski huulensa solisluuni päälle. Henkäisin ilmaa keuhkoihini hiukan liian nopeasti. Tarrasin kiinni Lucasin selästä, sillä hengittäminen sattui. Hän vieritti huulensa kaulalleni. En muistanut mikä hän oli ja minua alkoi pelottamaan. Tärisin hiukan ja otteeni valahti.

"En aijo satuttaa sinua." Lucas kuiskasi ja nousi istumaan.

Hän painoi minut normaaliin makoiluasentoon ja jo seuraavalla sekunnilla hän oli päälläni lakanoiden alla.

"Lupaan, että olen hellä." Lucas sanoi ja kumartui suutelemaan minua.

En ollut ikinä tuntenut sillätavalla. Minua pelotti. Mutta samalla nautin siitä hetkestä.

Lucas nosti hiukan yömekkoni helmaa ja suudelmamme meni aivan uudelle tasolle. Tunsin ensimmäistä kertaa hänen kielenpäänsä vasten omaani. Tunsin sen, kuinka paljon hän halusi minua. Käteni nousivat automaattisesti ottamaan hänen paitaansa pois.

"Sinulla ei ole hajuakaan, kuinka kaunis olet Jessica." Lucas kuiskasi vasten huuliani.

Purin huultani. Hänen äänensä sai minut kiihottumaan. Hengitykseni kiihtyi ja sydämeni hakkasi lujempaa, kuin koskaan aikaisemmin.

"Lucas, minä olen.." Ehdin sanoa.

"Mmm, tiedän. Niin olen minäkin." Hän vastasi ja siirsi huulensa kaulalleni.

Painoin kynteni syvälle hänen ihoonsa ja toivoin vain, ettei siskoni kuulisi niitä ääniä..

"Jess!" Joku huusi ja ravisti minua lujaa.

Avasin silmäni, kiljaisin ja vetäisin peiton nopeasti korviini asti.

"Nukuit pommiin. Ainakin kaksi tuntia." Joe mumisi.

"Mitä sinä teet täällä. Eikö sinun pitäisi olla koulussa." Sanoin peiton alta.

"Lupasin siskollesi herättää sinut, muttet herännyt." Joe vastasi ja vetäisi peittoa vähän alemmas.

"Joten nyt ylös." Hän käski minua.

Mieleeni tuli vain yksi kysymys. Oliko se vain unta, vai nukahdinko sen kaiken jälkeen.

Ennen, kuin avasin oven, käännyin ympäri. Joe seisoi edessäni, täysin elottoman näköisenä. Vain hänen silmistään näkyi, että hän ei ollut vain veistetty patsas edessäni. Olin avaamassa suutani ja kysymässä asiasta, mutten kehdannut. Vaikenin ja menin lähemmäs hänen kasvojaan.

"Minä lupaan auttaa korjaamaan Lucasin, mutta sinun täytyy olla kanssani." Kuiskasin ja lähdin huoneesta.

Lucas lukemassa rauhallisena kirjaa penkillä, oli näky mitä en ollut koskaan aijemmin nähnyt. Se sai minut pysähtymään hetkeksi. Jos voisin ottaa kuvan siitä ja näyttää sen aina hänelle, kun hän epäilee itseään ja kykyjä hallita hänen verihimojansa, tekisin niin. Yritin painaa sen syvälle mieleeni, että muistaisin ikuisesti sen.

"Jess?" Joe kysyi ja veti hihastani.

Käänsin hitaasti katseeni häneen. Väläytin hymyn, mutta vain nopeasti. Hänen kasvonsa saivat minut haluamaan nopeasti Lucasin luokse. Vaikka heissä oli paljon samaa, Joesta hehkui pahaa. Jotain, joka halusi teeskennellä hyvää, että saisi kaiken pahan ja pimeän puolen minusta esiin.

"Hei." Yritin ottaa hyvin hitaasti hänen kanssaan.

Lucas hymyili, muttei katsonut minuun. Se kirpaisi hiukan.

"Lucas tuota...tiedätkö mitä sille tytölle kävi. Häntä ei ole näkynyt sen jälkeen, kun palasit." Kysyin, ilman miettimättä mitä se saattaisi tehdä hänelle.

Lucasin keho jähmettyi. En tiedä miten näin sen, mutta hän selvästikkin muisti jotain. Jotain mitä hän ei olisi halunnut muistaa. Kirja putosi hänen sylistään. Hän oli aivan liikkumatta, katse edelleen samassa kohdassa.

"Lucas, sinä pelotat minua..." Kuiskasin ja vetäydyin hiukan kauemmas.

Hän käänsi hitaasti päänsä minuun päin.

"Eikö hän kertonut? Eikö Joe kertonut sinulle mitään?" Lucas kysyi särkyneellä äänellä.

Tuntui, kuin hukkuisin. Yritin saada henkeä, mutta ilma oli liian raskasta. Kurkkuuni nousi iso pala, jota en saanut pois. Ja kaikki vain sen takia, koska kuulin ensimmäistä kertaa Lucasin äänessä kivun.

Etsin katseellani Joea, mutta hän oli kadonnut näköpiiristä. Kiristelin hampaitani.

"Laitan hänet kertomaan, jos se on liikaa sinulle." Lupasin.

Lucas oli jälleen jämähtänyt tuijottamaan vain yhtä kohtaa. Oli hyvin outoa nähdä hänet tuollaisena. Hän mietti aivan liikaa asioita. Se ei ollut hänen tapaistaan. Olin tottunut siihen, ettei hän koskaan miettinyt yhtään mitään.

"Ehkä et halua tietää." Hän sanoi ja katsoi minuun silmäkulmastani.

Mutta jos kyse oli jostain, mikä järkytti Lucasin mielen, se oli jotain mistä minä suuttuisin. Ja ehkä Joe kuuli mistä puhuimme ja tajusi juosta nopeasti karkuun. Ojensin kättäni hänelle. Lucas poimi kirjan ja nousi itse seisomaan. Hän tarttui käteeni ja nosti minut seisomaan eteensä. Meidän välissä oli hyvin vähän tilaa ja hänen sinisen aragoniittin väriset silmänsä saivat minut voimaan pahoin. Hän ei ollut enää vampyyri, hän ei kuullut sydäntäni niin hyvin. Hän ei voinut tietää, kuinka lujaa se hakkasi juuri tällä hetkellä.