Vanhan loppu, uuden alku

Huohotin ja pidin tiukasti häntä sylissä.

"Ei, ÄLÄ MENE!" huusin minkä kurkustani jaksoin.

Itkin ja purin melkein huuleni hajalle.

"Ei juuri nyt..." nyyhkytin ja katsoin Lucasin ruumista tappavalla katseella.

Nousin ja nostin Jessican syliini.

"Ei huolta, en koskaan jätä sinua" Kävelin metsää kohti, kunnes tulin talolleni. Potkaisin oveni auki. Kävelin olo-huoneeseen ja laskin hänet sohvalle. Eteisestä kuului askeleita. Jäykistyin.

"Will.... Mikä tuo on?!" kuului karjaisu takaani. Käännyin vavahdellen.

"Jess.." kuiskasin ja katsoin veljeäni silmiin.

"Jaahas, miks se on noin...eloton?" veli kysyi ja kurkkasi taakseni.

"Koska.. hän..on..kuollut.." sain sanottua ja lopussa päästin kaikki ilmani keuhkoista. "Herranjumala, mitä ruumiita sä tänne tuot?" veli kysyi ja näytti hyvin säikähteneeltä.

"Hän on...tai siis oli tyttöystäväni.." sanoin ja käännyin katomaan Jessican kauniita kasvoja.

"Kunnes..." veljeni aloitti ja selvästikkin antoi minun jatkaa tarinaani.

"Kunnes se ilkeä kuolematon..." sanoin ja jätin lauseeni kesken.

Silmäni suureni. Ihokarvani nousi pystyyn. Purin hammasta. Murinaa alkoi kuulua sisältäni.

"Kunnes kuolematon?" veljeni toisti kysyvästi ja hieman huvittuneesti.

Käännyin ja juoksin ulos. Juoksin takaisin siihen paikkaan mihin murhasin Lucasin. Kuten arvasin, hänen ruumiinsa oli poissa. Hengitin todella syvästi. Hengitys kiihtyi ja kiihtyi. Tajusin, että olisi parasta muuttua sudeksi ja tappaa hänet kokonaan. Revin itseni sudeksi ja katsoin ympäristöäni. Haistoin hänet, vaikka kilometrin kaukaa.

Lähdin seuraamaan hänen hajuaan. Olin varma, että olin oikealla suunnalla. Yhtäkkiä hänen hajunsa loppui. Katsoin jälleen ympärilleni. Näin nopeasti likkuvia pisteitä. Murisin. Hän tajusi, että hänet on nähty. Lucas tuli eteeni ivallisesti hymyillen.

"No, rakki, miten on? Taitaa pänniä, kun turhaan hän itsensä tappoi.." Lucas sanoi ja siveli keppiä, jolla Isabella itseään löi.

Murisin ja toivoin, että olisin vahvempi ja pystyisin tappamaan hänet. Mutta en ollut. Hän oli miljoonia kertoja vahvempi, kuin minä. Lopetin murinan ja käännyin. "Pelkuri, et taida edes rakastaa häntä" Sen kuultuani päässäni jyskytti ja silmissäni paloi raivo. Käännyin ja juoksin häntä kohti.

Kaadoin hänet maahan. Yritin hampaillani osua hänen kurkkuun, mutta hän oli nopeampi. Hän pääsi pois altani. Hän seisoi vieressäni pudistellen päätään.

"Aika laimea esitys..." Lucas sanoi ja venytteli käsiään.

"Voisin tappaa sinut sekunnissa, jos vain haluaisin. Mutta miksi minua kiinnostaa. On parempaakin tekemistä..." Lucas sanoi ja katsoi kotiini päin.

Uskallatkin! Et ikinä uskaltaisi! Mietin nopeaa suunnitelmaa. Lucas kääntyi selin minuun päin. Tiesin sen olevan ainoa mahdollisuuteni. Laitoin suurimmasosan painostani takajaloille ja ponkaisin ilmaan. Lensin hänen selkäänsä. Lucas kaatui. Hän hätääntyi, koska huomasi että oli pahassa jamassa. Hän ei pääsisi pois. Iskin hampaani hänen kurkkuunsa. Purin minkä jaksoin. Se ei ollut tarpeeksi. Mieleeni tuli luovuttaa, mutta sitten tuli mieleen Jessica. Ja ne kaikki muistot. Mielessäni pyöri vain hän. Kaikki muu katosi, kuin hän olisi ainoa koko maailmassa.

Säpsähdin todellisuuteen, kun kuului raksahdus. Irrotin hampaani. Lucasin pää vieri kalliota alas. Se oli siinä.. Häntäkään ei enään olisi. Ainakin sain kostettua rakkaani kuoleman, vaikkei se häntä takaisin toisikaan. Katsoin paheksuvasti Lucasin päätöntä ruumista. Huokasin ja potkasin sen hellästi tassullani kalliolta alas. Huokasin uudestaan ja muutuin takaisin ihmiseksi. Uskaltaakin tulla takaisin, sitten kyllä tapan sen vielä pahemmin!

Kävelin hitaasti pää alhaalla kotiin. Veli istui kuistilla suu mutrussa.

"Mikä on?" kysyin ja istuin hänen viereensä.

"On se niin väärin.." hän sanoi ja laittoi kädet puuskaan.

Nielaisin. Jospa hän olisi nähnyt äskeisen.

"Niin..mikä?" kysyin ja tuijotin maata, kuin olisin nähnyt maailman hirvittämimmän asian.

"Tuo sun naien on sairaan nätti ja varmaa tosi ihana muutenki... ja sitte joku.. verisilmä tappaa sen!" veli tuihkasi ja potkaisi maata raivostuneesti.

"Mmmh.. minun vika.. olisi pitänyt tajuta, ettei hän ole kuollut. Ja ei hän häntä tappanut. Se oli itsemurha.." sanoin ja purin huultani.

Veljeni näki, kuinka paljon kärsin.

"Hei, mennään kertomaan sen vanhemmille yhessä!" veli ehdotti jo hiukan innostuneesti.

Ehkä hän yritti vain piristää minua, mutta epäonnistui. Kehoni jäykkeni. Tajusin, että se olisi mahdotonta. Ei hänen siskolleen voisi kertoa. Veljeni tönäisi minua. Katseeni kääntyi robottimaisesti häneen. Hän säikähti vähän katsettani.

"Miten?" kuiskasin todella pienesti.

"No eka otetaan toi mukaa, mennään..." veljeni alkoi selittämään.

"EI! en minä sitä... mitä kerron hänen siskolleen? Hän tappoi itsensä vampyyrin takia, vai häh?" kysyin ja katsoin murhaavalla katseella veljeni ruskeita silmiä. "Totta... kai on pakko myöntää, että löydettii kuolleena.." Veljeni ehdotti.

Pudistin hitaasti päätäni.

"Saat tehdä sen IHAN itse" sanoin ja nousin.

"Mutta ensin haluan olla hänen kanssaan kahdestaan hetken.."

Katsoin hänen kalpeita kasvojaan. Purin huulta ja kumarruin polvilleni hänen viereensä. Silitin hänen hiuksiaan. Halasin häntä. Kyynel putosi hänen sileille poskilleen. Suutelin häntä, vaikka tiesin, että se olisi turhaa.

"Voi, kun saisin sinut takaisin.. tekisin mitä vain.." kuiskasin hänen korvaansa. Painoin pääni hänen rintakehälleen. Aloin hyräillä hänen lempi lauluansa.

"Rakastan sinua.. vannon sen" sanoin ja nousin hitaasti.

Tunsin, kun kaksi kuumaa pisaraa vieri poskillani. Nielaisin ja käänsin hänelle selkäni. Avasin ulkooven. Veljeni makasi portailla.

"Mm, valmista tuli.." sanoin ja katsoin metsään.

Katseeni oli täysin tyhjä. En edes tiennyt mitä tehdä. Purskadin itkuun. Veljeni nousi nopeasti ja halasi minua.

"Minun vika se oli ! Helvetti soikoon!" huusin ja puristin veljeäni kovaa.

"Älä itseäsi syytä. Onneksi se vampyyri nyt kuoli.." veljeni sanoi.

Päästin irti hänestä. Olin turta. Katsoin eteeni tyhjällä ilmeellä. En tiedä mitä tekisin. Ei minulle jäänyt mitään. Hän oli kaikkeni. Yhtäkkiä tuntui, kuin lasi olisi mennyt rikki. Sydämestäni lähti palanen. Liian iso palanen. Katsoin maahan. Veljeni laittoi toisen kätensä olkapäälleni.

"Kyllä se siittä.." hän sanoi ja katsoi lempeästi minuun.

En voinut vain hymyillä ja leikkiä. Se todella sattui.

"Haluatko haudata vai säilytetäänkö?" veljeni kysyi hieman varuillaan.

Otsani rypistyi. Ihan, kuin olisin haistanut mädänneen hajun.

"Säilytetään.. vajassa.." sanoin ja kiristin hampaitani.

"Hei.. ihan rauhassa.." veljeni yritti rauhoittaa minua.

Puuskautin kaiken ilman keuhkoistani.

Päätin kävellä kouluun. Pihalla näin tuttuja liikaakin. Kaikki tuijottivat minua. Varmaan siksi, koska olin yksin. Yritin hymyillä ja esittää, että Jessica on vain sairas. Avasin luokan oven ja istuin ensimmäiseen pulpettiin.

"Hei" kuulin takanani sanottavan, mutten välittänyt.

"Hei, siinä edessä" kuulin.

Ja silloin käänsin hiukan päätäni ja katsoin taakse. Näin kauniit, melkeenpä täydelliset kasvot. Hänellä oli mustat pitkät hiukset. Pieni otsatukka. Hänen ihonsa oli juuri täydellisen värinen. Ja hänen hymynsä... Huomasin, etten hengittänyt.

"Hei" hän sanoi hymynsä takaa. Haukoin henkeäni.

"H-hei" sain sanottua.

"Olen Tina." Hän sanoi ja hänen silmänsä kiiluivat.

Katsoin hänen sinisiin silmiin ja unohdin lauseen.

"hhmm?" hän kysyi .

"Mitä sanoitkaan?" kysyin ja tunsin, että punastuin.

Hän nauroi. Hänen naurunsa peitti kaikki muut äänet. Se sai pääni sekaisin.

"Niin, että nimesi?" hän kysyi ja katsoi minuun pehmeästi.

"Will.." sanoin ja yritin irrottaa katsettani hänestä.

Huomasin miten kauniisti hänen mustat silmämeikkinsä korostavat hänen ihaniaan silmiään.

Tunti alkoi ja meni. Nousin penkistä. Menin käytävälle. Huomasin, että laukkuni jäi. Huokaisin ja käännyin. Törmäsin johonkin.

"Anteeksi!" sanoin automaattisesti.

"Ei se mitään" tunnistin sen äänen heti.

"Sinun laukkusi jäi, joten toin sen, ole hyvä" hän sanoi ja ojensi kättään.

Katsoin laukkuani ja otin sen.

"Kiitos" sanoin.

Tunsin, että olin taas todella punainen.

"Onko sinulla kuuma?" hän kysyi ja tuli askeleen lähemmäksi.

Peräännyin automaattisesti.

"Ei, ei ole.." sanoin ja käännyin.

Lähdin pois. Toivoin, etten näkisi häntä enään. Hän ei ikinä voisi korvata Jessicaa, ei koskaan.

Ruokalassa söin yksin. Eihän Jessicaa enään ollut, joten minulle ei jäänyt ketään. Huomasin pahaksi onnekseni, että se tyttö tuli minua kohti. Hän oli todella laiha. Hänellä oli mustat revityt farkut ja neonvirheä paita. Paita roikkui olkapäiltä. Hän hymyili taas ihanaa hymyään. Katsoin toinen kulma kohollaan yhtä vaivaista perunaa, joka lautasellani enään oli.

"Saako tähän istua?" hän kysyi ja osotitti tyhjänä olevaa penkkiä edessäni.

"Toki" sanoin. Mutta sisälläni huusi ´ei´ .

"Olen miettinyt, että teen adressin eläintenrääkkäyksestä, siis biologiaan. Mitä sinä olet miettinyt?" hän kysyi ja nakersi leipää.

Leikin perunalla. Tajusin, että hän tosiaan puhui minulle.

"Aa, joo.. en ole miettinyt vielä..." sanoin ja purin huultani tajutessani, kuinka nolo olin.

"Sehän pitää olla jo huomenna valmis..." hän sanoi hiljaa.

Katseeni nousi nopeasti. Nolottiko häntä olla näsäviisas?

"Aivan, teen sen tänä iltana valmiiksi.. päätän sitten vasta aiheen" sanoin ja seurasin uteliaana hänen kasvojaan. Hän hymyili.

"Anteeksi, mutta nyt minun pitää mennä" sanoin ja nousin.

Koulu loppui ja olin juuri kävelemässä metsään. Näin jonkun istuvan kannolla. Kävelin hitaasti ja melkein äänettömästi häntä kohti. Kun olin hiukan lähempänä, kuulin itkua. Kehoni jähmettyi. Nielaisin ja yritin jatkaa. Jalkani tärisivät. Olin vain kahden metrin päässä hänestä.

"Anteeksi..?" sanoin ja hän hyppäsi. Varmaan säikähti.

"Anteeksi, ei ollut tarkoi.." ehdin sanoa, kun tunnistin hänen kasvonsa.

"Ei,ei, minä vain.. istun tässä.." hän sanoi. Peräännyin askeleen.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyin hiukan varuillani.

"Äh, se on pitkä juttu.." hän sanoi ja yritti parhaansa mukaan pyyhkiä kyyneleensä. "Muuten, tämä on todella noloa, mutta.. unohdin nimesi..." sanoin ja katsoin nolona maata. Hän nauroi.

"Tina" hän sanoi ja nyyhkäisi.

"No, Tina. Haluatko kertoa miksi itkit?" kysyin hyvin lempeällä äänellä.

"Isäni on idiootti. Hän sanoi, etten saisi mennä ulos enään. Enkä tapailla kavereitani!" hän sanoi ja potkaisi kiveä.

"Sanoiko hän syytä?" kysyin jo hiukan enemmän kiinnostuneena.

"Ei, hän vain sanoi niin. Kuulemma myöhemmin ymmärtäisin. Pah, sitä kukaan usko. Vihaan vanhempiani!" hän huusi.

Näin, kun kyynel tippui poskelta.

Otin pari juoksu askelta hänen luokseen. Halasin häntä kovaa. En sanonut sanaakaan. Tunsin, kun hän hengitti korvaani. Hänen hengitykensä oli todella kuuma. Hivuttauduin hitaasti hänestä irti. Hän katsoi minuun silmät kiiluen.

"Kiitos.." hän sanoi ja hymyili.

"Eipä siinä. Muuten, asun vähän matkan päässä. Voit tulla, jos haluat" sanat tipahtivat suustani.

Purin huultani ja huokaisin syvään. Ne sanat sattuivat minuun.

"Jos itse päästät minut mukaasi" hän sanoi ja laittoi kädet rinnalleen.

"Mikäpä ettei" sanoin ja nielaisin todella kuuluvasti.

Tein taas sen saman virheen. En enään pystynyt hillitä itseäni.

"Olet jotenkin outo, mikä on?" hän kysyi ja kosketti käsivarttani.

Kehoni jähmettyi. Hän päästi irti ja seurasi miten reagoin.

"Minulla on siihen syyni.... mutta kerron sen sitten, kun olen valmis.." sanoin ja olin hyvin ylpeä, etten sanonut jotain ihan muuta, kuin mitä se oli.

"Selvä. No mennäänkö, vai jäädäänkö?" hän kysyi ja otti kädestäni kiinni.

Hymyilin ja lähdimme kävelemään kotiini päin.

Istahdin sohvalle. Tina istui viereeni hiukan varuillaan. Katsoin häneen. Hän katsoi kasvojani kysyvällä ilmeellä.

"Hhm, ei tämä kummoinen talo ole" sanoin ja nostin jalkani sohvalle.

"Sopivan pieni ja söpö" Tina sanoi ja otti kädestäni kiinni.

"Kätesi on todella kuuma. Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta?" hän kysyi ja kurkotti otsaani.

"Otsasi on, kuin hella kuutosella! Sinun täytyy jäädä kotiin lepäämään" hän sanoi ja hivuttautui hitaasti syliini.

"En usko, että tämä on vakavaa.." sanoin ja silitin hänen hiuksiaan.

"Will, tiesitkö.. sinulla on kauniit silmät" hän sanoi ja katsoi suoraan silmiini.

Näin punoitusta hänen poskillaan.

"No kiitos" sanoin ja taisin itsekkin hiukan punastua.

"Mutta se, mistä eniten pidän sinussa on se... että sinä välität minusta, vaikka olemme tunteneet päivän" hän sanoi ja silitti poskeani.

"Niin.. kai minä vain olen semmoinen.." sanoin ja puristin häntä lähemmäksi.

Hänen kanssaan tuntui niin erilaiselta. Kuin minun kuuluisi olla siinä. Minut olisi luotu juuri tähän, hänen kanssaan. En koskaan haluaisi lähteä tästä.

Aika vierähti vähän liiankin nopeasti.

"Voi hitto! kello on jo neljä.. pitää mennä ennen,kuin vanhemmat lähettää poliisit perääni" Tina sanoi ja laittoi kätensä olkapääni ylitse.

Hän halasi minua kovaa.

"Nähdään myöhemmin" hän sanoi ja antoi nopean poskipusun.

En pystynyt sanoa mitään. Sanoja ei vain tullut suustani. Olin, kuin tomaatti. Minua kuumotti ja heikotti. Kun tiesin, että hän oli tarpeeksi kaukana, nousin, hypin ja karjuin.

"Hei,hei. Mitkä pippalot täällä on?" kuului matala ääni ovelta.

Kehoni jähmettyi. Käännyin vavahtaen.

"Ei mitkään, isä" sanoin ja katsoin maahan.

"Olet ihan punainen, onko sinulla kuumetta? ja kuka tuo ...tyttö oli ?" isäni kysyi ja näytti hyvin vakavalta.

"Ei minulla ole. Ja hän on koulukaverini" sanoin ja purin huultani.

"Vainiin. Sinun ei silti pitäisi hengailla hänen kanssaan. Usko tai älä, hän on huonoa seuraa sinulle." isäni sanoi ja painui keittiöön.

Jäin miettimään isäni sanoja. Tunsiko isä Tinan? Mutta mistä? Itse en ainakaan ollut koskaan nähnyt häntä. Tai sitten Jessica oli vienyt kaiken huomion. Vatsassani vihloi ilkeästi, kun mietin Jessica nimeä.