Sinun lähdettyä

Hengitykseni kiihtyi aina vain enemmän. Voisin vaikka vannoa, etten ollut koskaan juossut niin kovaa.

"Lucas!" Huusin niin kovaa, kuin pystyin.

Se ei silti ollut paljoa, sillä ääneni katosi hengitykseeni. Pysähdyin hetkeksi ja katsoin taakseni. Siellä ei ollut ketään. Nojasin puuta vasten ja yritin tasoittaa hengitystäni. Huusin Lucasin nimeä kovaa. Hän pääsisi tänne nopeammin, kuin Will.

Kuulin askeleita ja lähdin juoksemaan jälleen. Missä Lucas taas oli, kun tarvitsin häntä? Huusin hänen nimeään, muttei mitään tapahtunut. Turhaiduin ja päätin vain juosta kotiini asti ilman kuluttamatta energiaani huutamiseen.

Heräsin jälleen läähättämään, kuin olisin oikeasti juossut. Otsaani pitkin valui hikipisaroita ja sydämeni takoi kovaa.

“Lucas..” kuiskasin niin hiljaa, etten ollut varma tuliko suustani ääntä.

Yritin tasoittaa hengitystä, mutta koputus ikkunaan sai minut säpsähtämään. Mistä lähtien hän on päättänyt koputtaa ennen, kuin tunkee huoneeseeni.

Jo seuraavalla sekunnilla tunsin jääkylmät kädet ympärilläni.

“Taisit nähdä painajaista.” Joe kuiskasi vasten poskeani.

Hänen tuoksunsa lumosi minut heti, vaikka olin vieläkin hiukan sekaisin unesta. Nyökkäsin vain vastaukseksi.

“Veljesi” Sanoin ja käperryin enemmän hänen kainaloonsa, hänen kylmä ihonsa sai minut jäähdytettyä aika nopeasti.

“Hän oli unessasi? Mahtoi olla paha painajainen.” Joe naurahti.

“Ei. On vain outoa... jokaisessa unessa huudan hänen nimeään ensimmäisenä, kun olen hädässä.” Mumisin hänen rintakehää vasten.

“En näe siinä mitään outoa. Hän ehti aina ensimmäisenä paikalle. Paljon nopeampaa, kuin sudet.” Joe sanoi ja siirsi toisen kätensä lantiolleni.

Havahduin sitä kosketusta. Joe ei näyttänyt välittävän siitä ollenkaan.

“Joe..” kuiskasin ja pupiilini laajeni isoiksi.

“Niin?” Hän kysyi ja katsoi silmäkulmastaan minuun.

“Voikohan se noita tehdä sille jotain?” Kysyin ja nousin jo käsieni varaan.

“Lucasille?” Joe kysyi tyrmistyneenä.

“Niin. Hän herätti minutkin henkiin..” En tiennyt miksi olin niin innoissani tästä asiasta.

“Olisi parempi jättää kuolleet kuolemaan... “ Joe mumisi.

“Hän oli jo kuollut.” Tuhahdin ja nousin istumaan kunnolla.

“Miksi haluat hänet niin palavasti takaisin? Miksi kaipaat häntä? Mitä hyvää hän ikinä teki sinulle?” Kuulin, kuinka hän puri kulmahampaitaan vihaisesti.

“Joe, hän on veljesi!” Kivahdin ja nousin seisomaan.

“Totta, muttei mikään paras sellainen.” Joe vastasi, eikä ollut liikahtanut milliäkään.

Huokaisin raskaasti. Jos Joe ei aikonut auttaa minua, tein tämän sitten yksin. Avasin huoneeni oven ja katsoin häneen kysyvästi.

“Pyydän, älä sekaannu sellasiin.” Joe sanoi ja kallisti päätään hiukan.

En sanonut sanaakaan, menin vain ovesta ulos.

Tiesin, että Joe silti seuraisi minua. Hän teki niin aina. Ainakin minulla oli takajoukot ...

Tunnistin hänet jo kaukaa ja kiihdytin tahtiani.

“Hei!” Huusin jo kaukaa.

Hän kääntyi hyvin vakava ilme kasvoilllaan. Ihan, kuin hän ei olisi edes tunnistanut kuka olin.

“Olet Will'in kaveri, eikö niin.” Sanoin, kuin se olisi vielä epävarmaa.

“Kyllä, voinko auttaa jotenkin?” Hän kysyi ja katseli minua hiukan alentavasti.

“Voi kyllä, kyllä todellakin voit.” Vastasin.

En välittänyt siitä, vaikka tunnit olivat alkaneet. Vedin häntä pakosti peremmälle metsään.

“Minulla ei ole aikaa leikkeihisi.” Tina vaikeroi ja yritti päästä otteestani.

“Tämä on kaukana leikeistä.” Sanoin ja päästin irti vasta, kun olimme tarpeeksi kaukana.

Tina seisoi toisen jalkansa päällä ja katsoi minuun vihaisesti.

“Tämän on pakko olla myös tärkeää.” Hän sanoi.

Miten Will oli ikinä ystävystynyt kenenkään noin äkäisen naisen kanssa. Olin puhunut hänelle vain pari lausetta ja en ollut ikinä puhunut niin vihaisen ihmisen kanssa, kuin hän.

“Olen kai velkaa sinulle, kun toit minut takaisin.” Kohautin olkapäitäni, kuin se ei merkitsisi mitään.

“Tein sen Will'in takia.” Hän vastasi kylmästi.

“Voitko tehdä sen uudelleen?” Kysyin ja katsoin häntä suoraan silmiin.

Hänen suunpielensä vääntyivät vihaiseen irvistykseen.

“En, en ole mikään velho. Tai noita joka taikoo kuolleita takaisin!” Hän kiljaisi niin, että korvissa vihloi.

Hänessä ainakin oli luonnetta, jos ei muuta.

“Ihan helpostihan se minullekkin tehtiin..” Sanoin ja katsoin maahan viaton ilme kasvoillani.

“Isäni teki sen, hän on liian vanha sellaiseen..” Tina rauhoittui hiukan.

“Jos kyse on vampyyristä, asiahan on helpompi.” Kokeilin kepillä heikkoa jäätä.

“Haluat vampyyrin takaisin? Ei. En tee sitä. Siihen tarvii todella paljon voimia.” Tina peruutti.

“Kerro mitä pitää tehdä.” Hänen korvaansa kuiskattiin.

Nostin nopeasti katseeni ja katsoin suu auki, ihmeissäni. Tinan käsikarvat nousivat pystyyn.

“E-et voi tehdä mitään.” Tina sanoi hyvin peloissaan.

“Sinuna en valehtelisi.” Joe kuiskasi ja siirsi hänen hiuksensa pois Tinan kaulan edestä.

Tina nielaisi ja katsoi minuun kuin huutaisi sanattomasti apua.

“Joe, lopeta.” Käskin ja hän katsoi minuun.

Hänen silmänsä saivat vain Lucasin silmät mieleeni.. kun Lucas katsoi minuun tuolla tavalla. Aina, kun olin ongelmissa, hän pelasti minut mutta kiitin Will'iä ja hän katsoi minua noin.. vihaisena. Se alkoi painaa sydäntäni ja siirsin katseeni pois hänen punaisista silmistään.

“En pysty tehdä sitä yksin.” Tina huohotti, kun Joe päästi otteensa.

“Kenet siihen tarvit?” Joe kysyi ja tuli meidän väliimme.

“Jonkun ihmisen..ja ehkä toisen vampyyrin.” Tina vastasi vasten tahtoaan.

“Tässähän me olemme. Muuta?” Sanoin nopeasti ennen, kuin Joe ehti sanoa mitään väärää väliin.

“Loitsut, en minä niitä ulkoa osaa.” Tina mumisi taas hiukan vihoissaan.

“Vien sinut sinne sekunnissa. Muuta?” Joe kysyi.

“Pari tavaraa ja tietenkin se ruumis, jos sitä on enää olemassa.” Hän vastasi toinen kulma kohollaan.

“Hoidan ruumiin....” Vastasin.

En ollut edes miettinyt sitä vaihtoehtoa, että olisin palannut sinne. Se paikka sai kylmätväreet menemään pitkin selkääni. Tuntui, että olisi hyvin kylmä, vaikka tosiasiassa oli kesä. Tunsin vaistojeni varassa missä se tarkalleen oli. Mutten nähnyt ruumista. Kurtistin kulmiani. Minun siis piti etsiä koko metsästä....

Unissani olin aina nähnyt muita vampyyrejä, mutta missä ne olivat? Oliko niitä todella? Niille olisi käyttöä juuri nyt.. Päätin poiketa polulle, joka vei lähelle kallioita. Ehkä voisin nähdä paremmin sieltä korkealta. Kiipesin pienillä kiipeämistaidoillani kallion jyrkkää seinää pitkin. Märkä sammal sai siitä hengenvaarallisen lajin.

Pysähdyin heti, kun pääsin ihan kallion päälle. Rämähdin istumaan ja katselin kauas, en laskenut katsettani vielä metsään. Annoin tuulen jäähdyttää itseäni hiukan ennen, kuin alkaisin tekemään uutta etsintää. Kun kerran olin siellä ylhäällä, pystyin olla hetken ihan omissa ajatuksissa. Mieleeni tuli tietenkin ensimmäisenä Will. Ja miljoonat kysymykset siitä, missä hän oli nyt. Muistiko hän edes minua, oliko hänellä ikävä..

Huokaisin raskaasti. En olisi halunnutkaan muistaa kaikkea sitä. Muistot ensitapaamisesta viimeiseen hetkeen sai oudon paineen sisälleni. Laskin katseeni metsään. Mitä muuta edes oletin näkeväni, kuin puita? Irvistin pienesti ja nousin jaloilleni.

“Luuletko näkevästi jotain, vai pakenitko?” Hän oli vain parin metrin päässä, mutta ennen kun hän ehti edes räpäyttää silmiään, olin hänen sylissään.

Joe hämmästyi reaktiotani ja nosti hitaasti kätensä ympärilleni. Mutta jotenkin hän aisti aina, mitä tunnen. Joko se oli “vampyyreiden juttu” tai kulki suvussa, sillä Lucas osasi juuri saman. Joe painoi kasvonsa hiuksiini ja tiukensi otettaan.

“Sinä varmaan ehdit käydä koko metsän läpi tässä ajassa” Sanoin pienellä äänellä.

“Pakko myöntää.” Joe vastasi ihan korvani vierestä.

Hänen äänensä ei tuonut enää samanlaista tunnetta, mitä se oli ennen tuonut. Se oli menettänyt sointunsa. Sen kauniin kuvan minkä se sai aina mieleeni. Tunteeni olivat valuneet pois. En tiedä missä vaiheessa, mutta olin aivan varma, että niin oli käynyt.

Hyppäsin Joen selkään ja hän juoksi nopeasti metsään. Hän laski minut alas ja huomasin Tinan seisovan vähän matkan päässä minusta. Joe katsoi vielä hetken minuun ja katosi sitten takaisin metsään.

“Hän siis todella rakasti sinua.” Tina sanoi.

Käänsin katseeni salamannopeasti häneen. Hän katsoi taivaalle ja näytti siltä, kuin yrittäisi etsiä katseellaan jotain.

“Tottakai hän rakasti minua.” Vastasin, vaikken tiennyt tarkalleen kenestä hän edes puhui.

“Will oli todella rikki ja eksyksissä ilman sinua. Olit hänen koko elämä.” Tina jatkoi ja laski katseensa minuun.

Tietysti olin. Miksen muka tietäisi jo näitä. Mihin hän pyrkii näillä..

“Niin, tiedän.” Vastasin kylmästi.

“Miksi sitten haluat..” Tina ehti aloittaa, mutta Joen paluu keskeytti hänet.

Tina puri huultaan, kuin pyytäisi anteeksi. Kuin hän olisi sanonut jotain mitä ei olisi saanut sanoa.

Sydämeni hakkasi kurkussa asti. Jalkani alkoivat täristä. Joe laski hänet maahan ja katsoi sitten minuun kulmiensa alta. Henkeni kähisi ja en ollut varma sainko edes happea keuhkoihini. Joe näytti hiukan pettyneeltä ja murtuneelta samaan aikaan. En tiennyt mitä tehdä. En halunnut juosta sinne. En halunnut edes katsoa häneen...heihin kumpaankaan..