Isku vyön alle

Kello löi tasan neljää. Kasvoilleni levisi hymy. Googlasin Tinan nimen, kouluni yhteydessä. Löysin hänen osoitteen. Hiippailin hiljaa ulos, ettei isäni kuulisi. Metsässä oli sumuista ja viiltävän kylmää. Muutuin heti sudeksi. Kehoni lämpeni ajan myötä. Juoksin metsän läpi. Huomasin pienen punaisen omakotitalon. Yritin tiiruilla, jotta löytäisin oikean ikkunan. Huomasin hänet ylimmässä ikkunassa. Miksi hän oli näin myöhään hereillä? Näin monta muutakin hahmoa. He selvästikkin huitoivat jotain käsillään. Olikohan heillä riita menossa? Yhtäkkiä Tina avasi ikkunan ja katsoi suoraan minuun päin. Juoksin äkkiä puskan taakse. Hänen silmät menivät viiruun.

"Isä.. olin juuri näkeväni suden tuolla.." hän sanoi.

Mitä jos jäisin kiinni? Tai he ampuisivat minut?

"Tule sitten heti ikkunan luolta pois! Tiedät kyllä mitä olen sanonut susista!" Hänen isänsä huusi hänelle.

Tina vetäytyi huoneeseen ja laittoi ikkunan kiinni. Mitähän hänen isänsä oli sitten sanonut susista? Emmehän me ole vampyyreita, ei me tapeta ketään...

Kävelin hajamielisenä kouluun. Mietin viime yötä. En saanut Tinan isän lausetta pois mielestäni. Mietin otsa rypyssä asiaa. Huomasin jalat edessäni. Pysähdyin ja katsoin kasvojeni kohdalle.

"Hei uneksia" Tina sanoi hymynsä takaa. Hengitin syvään.

"Hei. Anteeksi, olin ihan omissa ajatuksissani" sanoin ja katsoin jälleen maahan.

Hän nauroi. "Sen kyllä huomasin." hän sanoi ja käveli viereeni.

"Onko kaikki okei? näytät hiukan.. pelästyneeltä. Keskeytinkö jotain?" Tina kysyi hiukan arasti.

"Et keskeyttänyt, minä vain mietin. Mutta annetaan sen olla ja lähdetään ennen,kuin myöhästymme" sanoin ja otin hänen kädestään kiinni.

Hän hymyili ja lähti kävelemään kouluun päin.

Koulun pihalla meitä tuijotettiin. Toiset pahasti, kun taas toiset hämmeentyneesti. Katsoin, kuinka Tina loisti. Hän loisti kirjaimmellisesti, kuin tähti. Silmiäni kirveli. Siristin silmiäni ja Tina tulkitsi sen väärin.

"Anteeksi, olen hiukan outo tänään. Mutta minun mielestäni .. sinun kanssasi on niin ihana olla, etten voi olla iloitsematta" hän sanoi ja halasi minua.

Irvistin. Miksi hän oli tuollainen. Hän kidutti minua tahallaan. Nyt kaikki luulee, että olemme pari. Ja heti, kun ero tulee on toinen tyttö kainalossa. Hyi. Ei ole minun tapaistani, ei yhtään. Tina kiskaisi minua oikealle. Raahauduin perässä. Ehkä näytti siltä, ettei minua kiinnostaisi, mutta tosiasia on, etten vain jaksanut.

"Tässä on Dylan, hän on....ystäväni" Tina sanoi ja osoitti pitkää poikaa.

Dylanilla oli niskaan ulottuvat mustat hiukset ja merensiniset silmät. Hän hymyili hyvin ystävällisesti minulle. Hymyilin hänelle takaisin, ihan muodon vuoksi. Oikeasti, jos kysyttäisiin, minua ei kiinnostaisi.

"Hei" Dylan sanoi ja ojensi kätensä minulle.

Hänellä oli vain musta t-paita ja beiget housut.

"Hei" sanoin ja kättelin häntä.

Miten vanhanaikainen hän oikein oli? Ei tänä päivänä enään kätellä. Siirryin kauemmas, kun Tina ja Dylan alkoivat puhumaan kahdestaan. Katsoin aurinkoon ja yritin lämmittää itseäni. Aurinko paistoi polttavasti ihoani vasten. Säpsähdin, kun kuulin Tinan nauravan. Olin melkein nukahtanut pystyyn. Raotin toista silmääni ja katsoin silmäkulmasta mitä he tekivät. Tinalla oli kädet Dylanin olkapäänyli. He nauroivat. Heidän kasvonsa oli vain parin sentin päästä toisistaan. He näyttivät parilta. Onnelliselta semmoiselta.

Mutta mitäpä minua kiinnostaisi. Hän oli vain kaveri. Suljin silmäni kiinni ja hiljeennyin kuuntelemaan kaukaisia ääniä. Yhtäkkiä Tina ja Dylan hiljentyi. Avasin kummatkin silmäni. Kehoni jähmettyi. Mietin, että mahtoiko heille tulla vain hiljainen hetki vai oliko se jotain ihan muuta? Käänsin hitaasti päätäni. Katsoin heitä. Siinä, minun kasvojeni edessä he suutelivat. Tina huomasi, että katsoin heihin irrottautui Dylanista.

"Anteeks.. minä vain.." Dylan aloitti.

"Minä olen jo miljoonia kertoja sanonut, että se on ohi!" Tina huusi ja lähti vihaisesti pois.

Minun mielestä maailman surkein esitys. Pyöritin silmiäni, kohautin olkapäitäni ja lähdin Tinan perään.

"Tina, odota vähän" huusin hänen peräänsä.

Tina kääntyi nopeasti. Hänen ilmeensä oli todella vihainen. Se sai jalkani pysähtymään. Seisahdin, kuin sienään juossut. Tina katsoi vähän aikaa ja kääntyi ja jatkoi kävelemistä. Huokaisin ja lähdin toiseen suuntaan. Naisia ei joskus jaksa, jos he ovat tuollaisia. Joskus tekisi mieli vain antaa heidän huutaa ja sitten vasta mennä puhumaan. Mutten voisi jättää häntä nyt yksin, joten otin pari juoksuaskelta. Tina oli luokassa. Hän rummutti sormillaan pulpettia. Istuin omalle penkilleni.

"Rauhoitu nyt" sanoin ja laitoin käteni hänen kätensä päälle.

Hän veti kätensä pois. Huokaisin ja käännyin. Ei sitten. Toista kertaa en yrittäisi rauhoittaa häntä.

"Ei hän ole minun makuuni" Tina sanoi ja väläytti ivallisen hymyn.

Kehoni jähmettyi. Mahtoiko hän vihjata, että minä olisin hänen makuunsa? Että.... MINÄ .... Mieleeni tuli monen monta asiaa.

"Will oletko hereillä?" Tinan kysymys sai minut säpsähtämään.

"Anteeksi, lauseesi sai minut.. omiin ajatuksiini" sanoin ja huomasin Tinan ilmeestä, ettei hän tykännyt, kun mietin hänen lauseitaan.

Käännyin, kun opettaja tuli luokkaan. Tina koputti selkääni. Käännyin katsomaan. Hän tuuppasi minulle jotain lappua. Mutristin suutani. Olin aina inhonnut paperilappusia tunnilla. Niistä tuli mieleen huonot muistot. Kun minusta kirjoiteltiin pahaa. Avasin huokaisten pienen paperin. Paljon hän oli silti siihen saanut mahtumaan.

Will kuule, meidän pitäisi puhua asioista ihan suoraan. Minusta.. Miedän pitäisi mennä jonnekkin paikkaan kahdestaan.

Haluisin vain tutustua suhun paremmin

Mieti edes!

Katsoin paperia ja sitä tekstiä. Luin monta kertaa, ennen kuin tajusin sen oikean merkityksen. Nielaisin. Jokin pala meni kurkkuun. Käteni tärisi. Hän siis haluaa tuntea minut paremmin. Sitä en voinut sulattaa. Paremmin. Se siis meinaa, että hän tykkää minusta? Ei voi olla. Puristin lapun ja käänsin sen.

Sanoit, että haluat tutustua paremmin? Emmekö tunne jo tarpeeksi? Vai mitä sillä meinasit? Ja minulle käy, että tapaamme useammin. Ja minunkin mielestä pitäisi puhua, ainakin jostain asioista. Tai siis.. tiedät kyllä. Yleisesti.

Luin vielä monta kertaa omani tekstini. Se oli hiukan huvittava. En ymmärtänyt itsekkään. Taitoin paperin pieneksi. Sujautin sitten sen Tinan pulpetille. Kuulin, kun hän avasi sen. Hän tirskahti hiukan.

"Tina, mitä sinulla siellä on?" opettaja kysyi ja käveli Tinan luokse.

Selkäni jähmettyi. Mitä, jos jäämme kiinni?

"Tässä on selvät muistiinpanot?" Tina vastasi.

Huokaisin ja opettaja tuli kohdalleni.

"Onko herra Hurleyllä jotan sanottavaa tähän?" opettaja kysyi ja kohotti kulmiaan.

"Ei, ei ole. Jatka toki" sanoin ja otin kynän käteeni.

Tina tuuppasi minua jälleen. Ojensin käteni hänen jalalleen. Hän antoi toisen lapun. Yritin avata sitä mahdollisimman hiljaa.

Sinä Will sitten osaat olla hidas! Ja tarkoitin kyllä ihan muuta, tai siis sekin, mitä teillä tapahtui. Olemme tunteneet todella vähän aikaa, mutta.. sinä vain saat minut tuntemaan itseni jotenkin erityiseksi. Ja älä sitten vedä johtopäätöksiä... Will, olet todella tärkeä minulle!

Katsoin sitä moneen kertaan. En tiennyt mitä sanoa. Mitä vastata. Sydämeni oli kurkussa. Se pomppi kohta kehostani ulos. Mahtoiko hän todella tarkoittaa sitä, mitä luulen? Siispä tiesin ainakin mitä kysyä. Irvistin ja aloin raaputtamaan kirjettä.

Saanko kysyä ihan suoraan? Tarkoittaako tuo sitä että, sinulla....on suurempia tunteita minua kohtaan? Tarkoitatko siis, että olet ihastunut minuun? .... ja sinäkin olet todella tärkeä minulle

Epäröin hetken. Mutta päätin lopulta antaa sen silti hänelle. Oli todella hiljaista. Hän ei kirjoittanut. Nielaisin ja yritin hillitä itseni. Haluaisin kääntyä ja ottaa lapun häneltä pois. Naputin kynällä pulpettia ja yritin katsoa opettajaan. Esittää, että muka kuuntelisin. Hän tönäisi minua vähän kovemmin. Viimein! Kyllä hänellä kesti. Katsoin häneen. Hän avasi suunsa ja kuiskasi `välitunnilla´. Olin hiukan pettynyt. Ehkä hän säikähti epäilystäni? Mitä, jos olisinkin väärässä. Nyökkäsin hitaasti ja käännyin. Minua raivostutti.

Haluaisin vain juosta ja halata Jessicaa. Vatsassani väänsi jälleen. Enkö nykyään pystyisi enään edes ajatella häntä? Puristin kynääni voimakkaasti. Se katkesi. Vieressä istuva poika katsoi minuun huvittuneesti.

"Heikkos tekoa" sanoin ja katsoin kynääni.

Opettaja löi kepillä pöytään. Säpsähdin.

"Nuori herra Hurley! Voisitko edes vähän keskittyä?!" opettaja huusi ja katsoi minuun, kuin aikoisi tappaa minut. Nyökkäsin hitaasti.